Mielen laboratorio -podcastista vielä. Ei se varmaankaan sanatarkasti näin mennyt, mutta näin minä sen ymmärsin. Se oli muistaakseni Miska Käppi (tai sitten joku muu), joka totesi, että ihmiset usein toistelevat, että me kaikki olemme yhtä, mutta sen ymmärtäminen ja sisäistäminen on tosi vaikeaa. Miska on varmasti ihan oikeassa, ja voin allekirjoittaa omalta kohdaltani, vaikka en ideaa juuri ääneen toistelekaan. Se on ajatus, jota on helppo toistella hyvinä aikoina ja itselle sopivissa asiayhteyksissä, mutta ei tunnu ollenkaan kivalta esimerkiksi nyt. Ei tunnu kivalta ajatus olla yhtä kaikkien sodan osapuolien, jopa Putinin ja venäläisten sotilaiden kanssa. Mutta jos yrittää omaksua ajatuksen kaikkien yhteisyydestä, ei ole hyvä juttu ryhtyä valikoimaan kenen kanssa on yhtä ja kenen ei. Se vesittää koko ajatuksen.
Toisinaan kuitenkin vilahtaa ohi hetkiä, jolloin tuntuu, että joku on saattanut ymmärtää ajatuksen syvällisesti. Tällainen hetki oli, kun kerroin eräälle kovin viisaalle ja sydämelliselle FB-kaverilleni niistä ikävistä viesteistä, joita olin aiemmin FB:n yksityisviestinä saanut ystäväni maanmiehiltä. Ystäväni pyysi anteeksi. Vastasin hänelle, että eihän se ole sinun vikasi. Samalla sekunnilla, kun painoin lähetä-nappia, tajusin, että hän pyysi anteeksi ikäviä viestejä lähettäneiden puolesta, ei omasta puolestaan. Luulen, ja siinä hetkessä minulle tuli asiasta hyvin vahva tunne, että hän on sisäistänyt ajatuksen meidän kaikkien yhteisyydestä ja toimi sen mukaisesti.
En tiedä mutta luulen, että ajatus kaiken yhteisyydestä ei ole sellainen, jonka voi omaksua pinnistelemällä ja jumppaamalla omaa käsityskykyään. Luulen, että sen voi paremmin sisäistää päästämällä irti siitä ajatuksesta, että on yksilönä jotenkin erityinen ja erikoislaatuinen. Ja lopulta ajatuksesta minusta yksilönä, vaikka nyt tilapäisesti yksilönä elelenkin – oikeasti olen pieni osa suurempaa kokonaisuutta, jossa minää ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti