Aika käy pitkäksi kesää kohti

Töissä huomaa niin itsestään kuin muistakin, että loma alkaisi olla jo paikallaan. Ei jaksa enää keskittyä työkoneen äärellä pitkiä aikoja kerrallaan. Paljon mukavampaa olisi palaveerata oikeasti tai sitten vaan istua kahvihuoneessa rupattelemassa joko työ- tai muista asioista. Olla sosiaalinen yksin puurtamisen sijaan. Tätä on nyt liikkeellä, ja tästä on ihmisten kanssa keskusteltu.

Lounaan jälkeen aika ei millään tuntunut etenevän, istuin koneellani enkä saanut juuri mitään tehtyä. No, katselin netistä kaikki vapaat työpaikat. Onhan sekin jo jotain. Ajattelin, että lähden hyvissä ajoin töistä pois, koska ei vaan tuntunut sujuvan työnteko. Odottelin, että kello tulisi vaikka puoli kolme, niin että voisin lähteä. Tai olisin minä voinut lähteä koska vaan, puoli kolme nyt sattui tuntuvan sopivalta ajalta. Vähän ihmettelin, kun huonetoveri lähti kotiin, sillä hän lähtee hyvin täsmällisesti neljältä käytännössä aina. Hetken päästä lähdin vessaan, ja katselin, että käytävän kellot on taas ihan sekaisin, ne näyttävät jo aika 17.20. Vessassa vasta tuli mieleeni, että mitäs jos. Ja niin se oli.

Minulla on töissä paristokäyttöinen herätyskello, josta katson ajan. Tietokoneen tai kännykän kelloa en oikein ymmärrä, vanhanaikaisen viisarikellon kellotaulusta hahmotan ajan yhdellä vilkaisulla. Digikelloa joudun pohtimaan hetken, että paljonko se nyt oikein on. Viisarikelloni oli alkanut jätättämään, se ei ollut enää ajassa, vaikka vielä se kävi. Varmasti olisin huomannut, jos se olisi pysähtynyt kokonaan.Kellon käynnin hidastumista en huomannut, luulin vaan että aika tuntuu pitkältä.

Pistin päivän nopeasti pulkkaan ja lähdin kotiin, nyt jo pahasti myöhässä ajoissa lähtemisestä.

Kirtan vai mantrameditaatio

Usein minulla on asioista mielipide. Siitä riippumatta, liittyvätkö asiat minuun millään tavalla, ja kysyykö mielipidettäni kukaan, tai onko kukaan siitä millään tavalla kiinnostunut. Silti se löytyy. Mutta ihan kaikesta en aina hoksaa tai ehdi ajatella, että mitä mieltä olen. Yksi sellainen asia on ollut aamusadhanan mantrat. Voi kuulostaa sikäli vähän hullulta, että olen pyrkinyt olemaan sadhanan vakikävijä ja innokas vetäjä nyt jo vuosia. Ja silti en ole tätä asiaa loppuun asti ajatellut.

Sen olen kyllä huomannut, että jotenkin häiriinnyn, jos sadhanassa on livesäestys, ja koko homma menee räminäksi, kilkutteluksi ja kalkutteluksi ja mantraaminen huutamiseksi. Ei hyvä. Enpä tosin sellaiseen ole usein törmännytkään, mutta Frantsilan opekoulutuksessa törmäsin. Kanssajoogaajani kuvasi asiaa osuvasti jotenkin niin, että sadhanamantrojen idea on kääntyä sisäänpäin ja samalla tuntea yhteisyys mantrojen äänivärähtelyn kautta pikemminkin kuin yhdessä musisoimisen kautta. Voi kuulostaa pieneltä erolta, mutta käytännössä se on huikea.

Vasta kun oma joogaopettajani sanoi, että hänestä sadhanamantrat on mantrameditaatio, ei kirtan, koko juttu aukesi minulle. Toden totta, jotkut pitävät sadhanan mantraosuutta ihan ääneen lausutusti kirtanina. Mutta minä olen opettajani kanssa samoilla linjoilla, minusta ja minulle sadhanamantrat on pitkä mantrameditaatio, jossa mantra vaan vaihtuu. Se ei ole musisoijien esiintymistä tai hauskaa jammailua – toki se voi jollekin sitäkin olla, mutta ei silloin ihan vastaa minun käsitystäni sadhanamantrameditaatiosta. Joskus myös kirtan muistuttaa kovasti mantrameditaatiota ja vastaavasti mantrameditaatio alkaa lähestyä kirtania. Ja hyvä niin, ei niitä tarvitse tiukasti määritellä tai lokeroida tietynlaisiksi. Silti niissä usein on ihan keskeinen ero, ja luulen että kanssajoogaajani on oikeassa, että se ero löytyy siitä, suuntautuuko keskittyminen ulos- vai sisäänpäin.

Tätä mieltä olen tänään.

Lehtikatsaus: Suomen Joogalehti 2/2015

Suomen Joogaliitto julkaisee jäsenilleen lehteä, jonka nimi on aika mahtipontisesti Suomen Joogalehti. Uusimmassa numerossa lehden toimitusneuvoston jäseneksi ja porvoolaiseksi joogaharrastajaksi itsensä esittelevä Aimo Törmänen kirjoittaa kolumnissaan näin:

”Kun vastaani on tullut uusi tyyli harjoittaa joogaa, olen miettinyt sen perimmäistä ideaa ja keskeisimpiä opetuksellisia puolia. Näin olen saanut vastapoolin, verrokin sille, kuinka itse harjoittelen ja miellän joogan syvimmän olemuksen.

    Eräs joogatyyli pitää tärkeänä valkoista harjoitteluasua. Minun on vaikea nähdä valkoisen värin sinänsä olevan kovin olennainen osa joogaa. Tosin minulla ei ole tätä käytäntöä vastaan mitään. Luulen valkoisen värin käytöllä olevan enemmän tekemistä ryhmän kiinteytymisen kanssa.

    Samaan ilmiöön perustuu joidenkin koulukuntien tapa luopua kotimaisista etu- ja sukunimistä ja ottaa intialaisvaikutteinen nimi tilalle. Luulisi tässäkin pätevän vanha viisaus, että ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.”

Aimo Törmänen ei kerro mihin ”joogatyyliin” hän viittaa, mutta hän voisi aivan hyvin viitata kundaliinijoogaan. Tosin kundaliinijoogassa kaikki saavat harjoittaa joogaa ihan minkä värisissä vaatteissa lystäävät. Vain kundaliinijoogaopettajia kehotetaan pukeutumaan vaaleisiin vaatteisiin silloin, kun he ohjaavat joogaa. Totta kuitenkin on, että kundaliinijoogatunneilla ja etenkin aamusadhanoissa monet pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin.

Oletan, että Aimo Törmäsen tausta on Suomen Joogaliiton rekisteröimässä SJL-joogassa (mikä kauhea nimi!), jota voi luonnehtia myös hathajoogaksi. Voin olla väärässä, mutta käsittääkseni SJL-joogasta puuttuu ne käsitteelliset välineet ja filosofinen tausta, jonka avulla valoisiin vaatteisiin pukeutumisen merkityksen voisi ymmärtää. Jos olen oikein ymmärtänyt, SJL-joogassa ei puhuta mitään chakroista eli kehon energiakeskuksista, eikä aurasta eli kehon sähkömagneettisesta kentästä, joka kundaliinigoogan perinteessä lasketaan kahdeksanneksi chakraksi. On ihan ymmärrettävää, ettei Aimo Törmänen näe valkoisen värin merkitystä auralle, jos hänen joogisista työkaluistaan ja kehollisista kokemuksistaan puuttuu nämä asiat. Mutta toisaalta, ei Aimo Törmänen voi silloin kuitenkaan väittää, että valkoisella värillä ei ole merkitystä joogalle. Hienoa tietysti, ettei hänellä ole mitään valkoisa vaatteita vastaan.

Entäpä sitten Aimo Törmäsen mainitsemat intialaisvaikutteiset nimet, niitäkin kundaliinijoogaajat harrastavat, vaikka niin harrastavat joidenkin muidenkin joogasuuntausten harjoittajat. Jotkut tosiaan luopuvat suomalaisista etu- ja sukunimistään ja muuttavat henkisen nimensä viralliseksi nimekseen. Meistä useimmilla nämä nimet elävät rinnakkain, eli on se virallinen nimi, joka lukee passissa ja luottokortissa, ja henkinen nimi, jota käytetään vaihtelevassa määrin. Henkinen nimi kertoo kantajansa sielun identiteetin ja siksi se on hyvin henkilökohtainen juttu, vaikka se on koko joogayhteisön jakama. Virallinen nimi, varsinkin jos se on vanhempien antama eikä henkilön itse muuksi muuttama niin kuin monet nimet nykyisin on, kertoo vähän toisenlaisia asioita. Virallinen nimi ei kerro niinkään siitä, mihin suuntaan olisi hyvä omalla henkisellä polulla kulkea, niin kuin henkinen nimemme kertoo.

Vapun opettajakoulutuksessa Gurudass Kaur kertoi ruokapöydässä tarinan siitä, kuinka hän on saanut henkisen nimensä. Hän oli jonottanut yhdessä ystäviensä kanssa kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin luo. Ensin Yogi Bhajanin luo oli mennyt Gurudassin ystävä, ja hän tuli ulos mukanaan paperilappu, ja lapulla kaunis ja ihana nimi (en millään muista mikä se oli, se ei tarinasta jäänyt mieleen). Seuraavaksi sisään oli mennyt Gurudassin toinen hyvä ystävä, joka tuli ulos paperilapulla kaunis nimi Gurudass Singh. Seuraavaksi sisään oli mennyt tarinan kertoja itse, eli Gurudass. Hän tuli ulos lapulla nimi, joka ei hänen mielestään ollut mikään erityisen kaunis (sitäkään en muista, sillä nimet jäävät mieleeni vasta jos olen nähnyt ne kirjoitettuina). Tarinassa kuitenkin kävi niin, että sen kertoja avioitui sen ystävänsä kanssa, joka oli saanut nimen Gurudass Singh. Päästäkseen eroon omasta nimestään, hän kysyi Yogi Bhajanilta lupaa muuttaa nimensä miehensä nimeksi, eli Gurudass Kauriksi. Yogi Bhajan antoi hänelle luvan, ja niin heistä tuli Gurudass Kaur ja Singh.

Joka tapauksessa, palatakseni Aimo Törmäsen kolumniin, kyse ei ole siitä, että intialaisvaikutteinen nimi olisi jotenkin parempi tai joogisempi kuin suomalainen nimi. Ei kielellä ole tämän asian kanssa juurikaan tekemistä, vaikka tietyt kielet sopivatkin paremmin niin mantroihin kuin henkisiin nimiinkin, koska niiden energia ja äänivärähtely nyt vaan on juuri oikeanlainen. Äänivärähtelyn ja sanojen energian kanssa liikutaan jälleen alueilla, joita SJL-joogassa ei ole olemassa, ja siksi Aimo Törmäsen voi olla vaikea näitä asioita mieltää osaksi joogaa. Koska Aimo Törmänen katselee näitä asioita omasta vikkelistään, hänen on helppo todeta että tällaista ei ole olemassa. Suhtautumalla avarakatseisemmin joogaan ja vaikka koko maailmaan hän voisi todeta, että minun joogassani tällaista ei ole olemassa, ja muusta en tiedä.

Hyvää hummusta

Oletteko maistaneet tätä?

Ihan älyttömän hyvää hummusta suoraan Ruotsista. Myydään Suomessa ainakin Stockmannilla, kenties muuallakin. Makuja on neljä: originaali, aurinkokuivattu tomaatti, pinjansiemen ja pikantti (paprika & chili). Kaikkia en ole vielä ehtinyt kokeilla, mutta ainakin originaali on niin hyvää, että ei taida maksaa vaivaa tehdä hummusta itse. Se perushummus, jota saa suurin piirtein joka kaupasta, ei vaan enää maistu. Olin ajatellut siirtyä itse tehtyyn, mutta mikäli tätä saa jatkossakin, taitaa hummuksen tekeminen jäädä juhlahetkiin.

Kiitos siis SK:lle, joka tuli katselemaan bollywood-leffaa mukanaan tätä hummusta (nam!) ja itse tekemäänsä näkkileipää (nam nam!).

Kohtuullisen hiljaista täällä

Ei, blogi ei ole jäänyt heitteille. Nyt vaan ei ole kauheasti annettavaa, kirjoitettavaa. Se johtuu varmastikin ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin minulle on jotenkin siunaantunut nyt monta joogaan läheisemmin tai kaukaisemmin liittyvää kirjoitustehtävää. Aivan mukavia tehtäviä kaikki, mutta huomaan, että blogiin ei nyt sitten enää riitä kauheasti kirjoitettavaa.

Minusta on tosi hienoa kun minulta kysytään, että kirjoittaisitko joogaan liittyen sitä ja tätä. Totta kai kirjoitan, tosi mielelläni, jos vaan aikataulu ja muut käytännön asiat antavat siihen mahdollisuuden. Ihan mahtavaa olisi vielä joskus saada myös sellaisia joogisia kirjoitustehtäviä, joista maksetaan edes jokin nimellinen korvaus. Siihen asti suhtaudun kirjoitteluun sevana eli selfless servinginä, yhden sortin vapaaehtoistyönä.

Toinen asia, joka ei nyt innosta blogipostauksiin, on vapun kundaliinijoogaopettajakoulutus. Oletettavasti kirjoitan sen herättämistä ajatuksista jossain vaiheessa, mutta nyt taitaa asiat vielä myllääntyä päässäni niin kuin pesukoneen pyörityksessä. Odotetaan linkousta ja ohjelman loppumista, sitten sieltä voi ehkä saada jotain uloskin.

Parisuhdeniuhotusta

Kuulin, että meidän tuttavapariskunta on eroamassa. Kysyin tiedon kertojalta syytä tähän, ja hän vastasi, että he eivät kai vaan enää rakasta toisiaan. Mutta mikä ihmeen syy se on olevinaan?

Huomaan, että näissä parisuhdeasioissa minusta on näin vanhemmiten tullut aika tiukkapipoinen. Tietenkin yhdessä oleminen ja eroaminen ovat ihmisten omia asioita, eikä minulla ole mitään oikeutta puuttua niihin. Enkä puutukaan. Mutta toistuvasti hämmästelen, miksi ihmeessä ihmiset eroavat. Onko parisuhde ollut tuhoon tuomittu jo ihan alusta asti? Vai onko eroon jokin oikea syy? Vai tuleeko ihmisille vaan jokin kaipuu johonkin muuhun, vaikka heidän onnensa on ihan nenän edessä?

En minä tarkoita, että kenenkään pitäisi elää ja kärsiä onnettomassa parisuhteessa. Mutta silti, onnellisuus on oma päätös, ei onni tule puolisoa vaihtamalla. Ja nyt tarkoitan niitä tilanteita, joissa puolisossa ei periaatteessa ole mitään vikaa. On vaan kasvettu erilleen. Tai lakattu rakastamasta. Höpö-höpö, sanon minä.

Ennen kuin leimaudun täysin ymmärtämättömäksi näiden asioiden suhteen, totean, että näen siipan ja minun suhteellisen pitkässä suhteessa ne kohdat, joissa me olisimme voineet niin sanotusti kasvaa erilleen. Ne hetket, jolloin olisimme voineet kääntää selkämme toisillemme, ja lähteä kulkemaan eri suuntiin. Se olisi voinut olla helppoa, ehkä jopa helpompaa kuin yhdessä pysyminen. Tai ehkä ei sitten kuitenkaan, en tiedä. Joka tapauksessa oleellista on se, että me emme kääntyneet pois toisistamme. Ja se on tarkoittanut sitä, että me olemme katselleet toisiamme silmiin silloinkin, kun emme ole olleet kauneimmillamme, onnellisia ja hymyileviä. Me olemme nähneet toistemme itkut, kivut ja pettymykset, olemme antaneet toisen niistää nenänsä omaan paitaamme vaikka se on tarkoittanut räkäistä ja märkää paidan rintamusta. Ja niin edelleen.

Muistuu mieleen jokin vanha tv-ohjelma, jossa haastateltiin yhtä myrskyisästi yhdessä olevaa pariskuntaa. Heiltä kysyttiin, ovatko he koskaan meinanneet erota. Rouva vastasi, että ei. Tappaa toinen, kyllä, mutta erota ei koskaan. Kaikessa väkivaltaisuudessaan se kuulosti valtavalta rakkaudentunnustukselta.