Joogaan keskittyvästä
Maailmanpuu-podcastista (en linkitä, löytyy kyllä helposti) on ilmestynyt jakso
42 otsikolla Gurujen rikokset. Siinä käsitellään myös noin kymmenen minuutin
ajan Yogi Bhajania ja kundaliinijoogaa. Ihan kauhean onnistuneeksi ei voi Matti
Rautaniemen ja Miska Käpin toimittajantyötä ja aiheen käsittelyä kutsua.
Joillekin
kundaliinijoogaopettajille ohjelmassa esitetyt väitteet ovat tulleet suurena
yllätyksenä ja pukanneet kriisinpoikasta pintaan. Se on minusta aika
jännittävää, sillä itse olen näistä asioista tiennyt ainakin jollakin tasolla
”aina”. Yogi Bhajan oli henkilö, joka herättää hyvin ristiriitaisia tunteita.
Minusta ei ole mikään ihme, että häntä on syytetty ja syytetään edelleen
joistakin asioista. Netistä löytyy kaikenlaista kirjoittelua hänestä ja hänen ”kultistaan”,
mutta en kyllä kehota ketään käyttämään aikaansa sen sontakasan tonkimiseen. Me
emme voi tietää mitä tapahtui todella. Todennäköisesti elossa on vielä joitakin
ihmisiä jotka tietävät, mutta he eivät puhu.
Aluksi ajattelin,
että en menetä mitään vaikka en kuuntelisi podcastia. Lopulta päädyin
kuuntelemaan kundaliinijoogaa käsittelevän osuuden. En jaksa ruotia kaikkea mitä
Rautaniemi ja Käppi puhelevat, mutta ihan kartalla he eivät kaikin osin ole. He
esimerkiksi toteavat kundaliinijoogan olevan moderni joogamuoto, jonka Yogi
Bhajan veti hatustaan. Toki he ensin käsittelevät tutkimusta, jossa on
jäljitetty Yogi Bhajanin omia opettajia. Heitä löytyi kaksi, joten
arvoitukseksi jää, miten Yogi Bhajan olisi vetänyt koko joogasuuntauksen
hatustaan. Toki hän kehitti joitakin harjoituksia, se ei kai ole epäselvää
kenellekään. Mutta mitä sitten?
Ja mitä
merkitystä on sillä, että Yogi Bahan perusti erilaisia firmoja ja näin
työllisti joogeja? Toimittajat itsekin toteavat, ettei rahan ansaitsemisella
liiketoiminnan avulla ole mitään pahaa ja väärää. Mutta ilmeisesti tässä
tapauksessa on, koska Yogi Bhajania on syytetty myös muista asioista. Sellaisen
kuvan podcast antaa.
Minun
maailmaani podcast ei heilauta millään lailla, mutta harmittaa että se on
taustoitettu ja argumentoitu niin huonosti. Tai ehkä se on tahallista, ehkä
heidänkin tavoitteensa on herättää kohua. Siinä mielessä podcast on ihan
aiheellinen, ettei kenenkään kundaliinijoogaopettajan pitäisi olla tietämätön,
että tällaisia syytöksiä on olemassa. Mutta me emme ole niistä vastuussa. Rautaniemi
ja Käppi ihmettelevät, ettei kundaliinijoogayhteisö keskustele näistä asioista.
Mutta mitä keskusteltavaa niissä on? Mitä niistä pitäisi sanoa? Puida ja velloa
niitä eestaas? Ehkä ei sitten kuitenkaan.
13 kommenttia:
Hei! Olen seurannut blogiasi kauan, sinulla on niin maanläheinen ja hörhöilystä vapaa taito käsitellä asioita. Kiitos. Olen tutustunut ja harrastanut kundaliinijoogaa jonkin verran ja jotakin tiedän sen filosofiasta. Sen tyyli puhuttelee minua, siinä on paljon viisautta ja kauneutta, joka elää minussa edelleen, vaikken paljon osaakaan.
Olen jonkin verran tutustunut myös esim. Oshon ajatuksiin, saanut niistä uusia, ihania oivalluksia ja sitten pettynyt myöhemmin kaikkeen siihen negatiiviseen, aiheelliseenkin, kohuun, jota liike on aiheuttanut. Olen sittemmin ajatellut, että nämä guruhahmotkin ovat vain inhimillisiä, yhtä taipuvaisia virheisiin ja itsepetokseen niin kuin jokainen meistä. Ehkä noissa heidän virheissäänkin on meille jokin tärkeä opetus ja viesti. Tämä kaikki ei mielestäni sulje pois sitä viisautta, jota heillä on ollut kyky ammentaa ja tuoda tietoisuuteemme. Osaan olla edelleen kiitollinen näistä oivalluksista, jotka auttavat näkemään todellisuutta uudella tavalla.
Hei vaan, kiva kuulla taas pitkästä aikaa vähän lukijoidenkin ajatuksia :) Ja mukavaa jos joku jaksaa seurata näin sekalaista ja varsinkin epäsäännöllistä blogia.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Kaikki meidän henkiset ja uskonnolliset opettajat ovat vain ihmisiä, ja ihmisinä inhimillisiä, virheineen kaikkineen. Tai no, dalai-lamasta en ole ihan varma. Hänellä on kuulemma inhimillinen heikkous erilaisiin vempaimiin, mutta virheistä en tiedä. Tai sitten en vaan ole kuullut niistä.
En myöskään jaksa uskoa sitä selitystä, että meidän opettajat vaan pistävät oppilaitaan niin koville. Että virheitä ei olisi, olisi vaan tiukkoja (ja kummallisia) menetelmiä opettaa. Höpöhöpö. Toki näinkin voi olla, mutta ei sillä voi kaikkea selittää.
Kirjoitat hienosti juuri siitä oleellisesta asiasta, ettei ole mitään syytä antaa meidän opettajiemme virheiden leimata kaikkea heidän tekemistään. Olen kanssasi tismalleen samaa mieltä. Tosin Oshoon minun(kin) on vähän vaikea suhtautua...
Oshon kirjoja ehdin lukea monta ennen kuin kuulin niistä toimintansa epämääräisyyksistä. Ja joitain kummallisuuksia kirjoissakin on. Silti suuresti syvällistä viisautta ja kundaliinijoogaan ryhtymisen jälkeen kun luin Oshon kommentaarin JapJi:stä, en enää välitä niistä vähemmän kivoista jutuista. Tuo kommentaari oli kertakaikkisen loistava ja syvällinen (vaikka sielläkin oli jossain kohti eräs usein toistamansa asia, jota en ihan niele), olin jossain korkeuksissa kun luin sitä.
Sama muiden opettajien ja mestareiden suhteen, arvostan joitakin niin paljon, että pakko koettaa ymmärtää myös se inhimillinen heikkous.
T. Preetambir
Syytteitä maailmaan mahtuu. Mutta mikäli syytteillä on pohjaa (väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö tms.) olisi äärimmäisen epäsolidaarista, epähumaania ja epäjoogimaista sivuuttaa se ja katsoa sivuun. T. Minttu
Preetambir, pitääköhän minunkin lukea se Oshon kommentaari Japji Sahibista, siitä kuulee kommentteja toistuvasti. Jos lukisi, niin voisi muodostaa oman mielipiteensä.
Minttu, ymmärrän hyvin näkökantasi enkä ole eri mieltä. Mutta ainakaan Yogi Bhajanin kohdalla ei ole mahdollista tietää, onko syytteillä pohjaa vai ei. Ei kai silloin tarvitse jäädä tuijottamaan syytteitä, eihän.
Niin, en tarkoittanut sivuun katsomista, en missään nimessä. Mutta jos en voi tietää mitä todellisuudessa on tapahtunut, jätänkö huomioimatta kaiken sen viisaudenkin, mitä ihminen on jakanut? Mitätöityykö kaikki, jos ihminen on tehnyt myös virheitä? En hyväksy toisten alistamista ja hyväksikäyttöä ollenkaan. Kyllä tätä ristiriitaa olen pohtinut paljon, ja lopulta päätynyt siihen, ettei minun tarvitse ketään ihailla sokeasti eikä nostaa jalustalle, mutta voin ottaa vastaan sen, mikä minua puhuttelee ja auttaa oivaltamaan syvällistä viisautta.
Preetambirt
Haluaisin vielä lisätä muutaman asian ekaan kommenttini, kun asia alkoi kovasti askarruttamaan.
Psykologisin termein jäsentymätön tai eheytymätön minuus projisoi kaikkivoivan isä- tai äitihahmon auktoriteettiin, tässä tapauksessa guruun. Sokea auktoriteetiusko on aina vaarallista, oli tämä sitten guru, pappi tai lääkäri.
Aidosti aikuistunut ihminen löytää tämän auktoriteetin sisimmästään.
Oshon tapauksessa minua jäi lisäksi satuttamaan tämän leimaaminen pääpahikseksi. Asiat ja ihmisten väliset suhteet ovat niin monimutkaisia ja monimuotoisia, guru vaikuttaa seuraajiinsa ja toisinpäin. Pelissä on monenlaisia vaikutteita, pyrkimyksiä, toiveita ja odotuksia. Lopulta kaikki joutuvat hämmennyksiin.
Lisäksi meihin vaikuttaa aina ajan henki, mikä näkyi varmaan Oshon "terapioissa", esim. uudenlainen käsitys naisen roolista tai seksuaalimoraalista oli ajassa uutta herättäen suurta vihaa ja vastustusta konservatiiveissä ja johtaen kaikkin näihin ikäviin tapauksiin. En kiistä sitä, että väärinkäytöksiä varmast tapahtuikin.
Uskoisin, että ihmiset ovat tässä ajassa jo paljon valveutuneempia ja tietoisempia.
Jostain olen lukenut, että ihminen ei kykyne luomaan ilkeydestä tai pahuudesta. Uskon, että Oshonkin perimmäinen tarkoitus oli vapauttaa ihmisiä kulttuurin ahdistavuudesta.
T. Virpi
Hmm, länsimainen psykologia. Olen sitä joskus opiskellut aika paljonkin, mutta huomaan vieraantuvani psykologian ajatusmalleista koko ajan enemmän ja enemmän. Esimerkiksi tuossa sinun esiin tuomassa ajattelutavassa on hyvin selvä sen länsimainen konteksti. On kulttuureja, joissa vanhempien auktoriteettia yksinkertaisesti ei kyseenalaisteta. Tuon psykologisen näkemyksen mukaan siinä kulttuurissa kaikilla on eheytymätön minuus ja he ovat kaikki aikuistumattomia. Ja sehän se on usein kolonialistisen ajattelun lähtökohta, että muuta ovat lapsen kaltaisia.
Jotenkin psykologia minun silmissäni ja mielessäni osoittautuu riittämättömäksi ajattelutavaksi selittää juuri mitään (no nyt taas vähän liioittelen, mutta menköön). Psykologia lupaa niin paljon, ja sitten kuitenkin lunastaa tosi vähän. Ehkä tämä on minun henilökohtainen ongelmani, en tiedä.
Silti olen samaa mieltä siitä, että sokea auktoriteettiusko voi olla vaarallista. Ja samaan aikaan ajattelen, että meillä kaikilla on hyvä olla auktoriteettejä itsemme ulkopuolella. Jos auktoriteetti löytyy vain ja yksinomaan sieltä sisimmästä, on lopputuloksena mitä todennäköisemmin syvää itsekkyyttä ja individualismia.
Ei kai Oshosta nyt tullut pääpahis. Toivottavasti ei. Minulle hän on pikemminkin esimerkki siitä, miten samaan tyyppiin voi kytkeytyä paljon hienoa ja hyvää, ja sitten myös jotakin muuta. Oikeastaan yhtään mitään muuta en edes osaa hänestä sanoa, en tunne tapausta tarpeeksi hyvin. Toisin sanoen se, että minun on vaikea suhtautua Oshoon, johtuu pitkälti siitä, että en ole tutustunut hänen tekemisiinsä niin paljon, että osaisin muodostaa niistä selkeän mielipiteen. Toivottavasti nyt siis minun perehtymättömyyteni asiaan ei saanut Oshoa näyttämään tämän keskustelun pahikselta.
Hei! Tässä varmaan taas osoittautuu miten eri lähtökohdista asioita voi tarkastella.
Oma kokemukseni on ollut se, että ihmisen pitää ensin ns. löytää itsensä ja omat rajansa ennenkuin voi aidolla tavalla liittyä toisiin. Kieltäytyä sopeutumasta yhdenmukaisuuden paineisiin, silläkin uhalla että joutuu ulkopuoliseksi.
Minusta on, tai voi olla, vaarallista sopeutua kritiikittömästi vanhempien tai yhteisön normeihin ja odotuksiin ja alkaa elää itselle vieraalla tavalla.
Kaikki eivät sopeudu oman perhetaustansa arvoihin ja uskomuksiin.
Tai kenties oman persoonan kehitys on lähtenyt täysin väärään suuntaan johtuen vanhempien suurista ongelmista. Näillä ihmisillä on yleensä vaikea taival löytää oma tapansa elää ja tehdä niitä asioita, joita itse rakastaa. voi vaatia vuosien etsinnän ja suurta rohkeutta ennenkuin uskaltaa aidosti tulla esiin aitona itsenään.
Omasta taustasta ja yhteisön odotuksista erottautuminen ei todellakaan ole yksinkertaista ja helppoa. Tie itsetuntemukseen on kivinen.
En tiedä olenko vielä itsekään täysin aikuistunut ja itsenäistynyt. Vaikea on tieni ollut. Sivusit yhdessä kirjoituksessasi kiltteyttä. Vääränlaisesta kiltteydestä ja toisten tahtoon alistumisesta poisoppiminen on ainakin minulta vaatinut paljon työtä.
Tove Jansson tuo tätä problematiikkaa esiin " Näkymättömässä lapsessa".
Tarkoitukseni ei ollut asettaa kyseenalaiseksi tai väheksyä toisten tapaa elää ja tehdä valintoja.
Psykologia ei minustakaan itsessään paljon tarjoa, on mentävä syvemmälle. Se antaa ehkä vain käsitteitä vaikeasti hahmotettaville asioille.
Ja tottahan toki tarvitsemme viisaita opettajia, joiden pyrkimys on auttaa ihmisiä aitoon itsetuntemukseen, itsensä hyväksymiseen ja omien rajojen löytämiseen.
Osho alkoi mietityttämään minua ehkä enemmän, kun katsoin netflixistä Wild Country dokumentin, sen voisi ajatella laajemminkin symboloivan ihmisten kohtaamia ristiriitatilanteita, kun toisilleen täysin vieraat arvot ja pyrkimykset joutuvat törmäyskurssille.
T. Virpi
Tästähän kehkeytyi oikein mielenkiintoinen keskustelu.
Virpi, nyt kun puhut enempi omien kokemustesi kautta etkä niinkään psykologian kautta, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Ja luulen myös, että jaan jotakin kokemukestasi, vaikka eivät ne varmastikaan samanlaisia ole. Myös minä olen pyristellyt irti niistä ihmisistä, jotka olosuhteiden seurauksena ovat kuvitelleet voivansa hallita ja opettaa minua. Kiltteys ei niinkään resonoi minun mielessäni tässä kohtaa, arvottomuus paremminkin. Vuosikausia kuvittelin, että minun pitää lunastaa oman olemassaoloni oikeutus olemalla avuksi ja hyödyksi toisille.
Haluaisin kuitenkin uskoa, että kaikkien perheiden kaikkien lasten ei tarvitse käydä tätä läpi. Että on perheitä tai ainakin vanhempia, joiden lapset voivat jakaa heidän arvonsa ja uskomuksensa. Vanhempia, jotka voivat auttaa lapsiaan eteenpäin henkisellä polulla, ja myös muilla tavoin. Ja kun ajattelen tätä, tunnen ihan pikkuriikkisen kateutta kaikkia niitä kohtaan, joilla on etuoikeus syntyä sellaiseen perheeseen. Tai jotka ovat valinneet syntyä sellaiseen perheeseen. Luultavasti minä olen valinnut toisin, ja luultavasti se valinta on ollut mitä parhain, mutta kyllä välillä tulee mieleen, että olisiko sitä voinut toisilla valinnoilla päästää itsensä vähän helpommalla. Olisikohan?
Wild Country -dokumnetti laitettu korvan taakse. Ehkä jonakin iltana, jos se vielä löytyy Netfixistä :)
Joo tuo Wild Country oli hyvä dokumentti, vaikka jättikin asioita edelleen auki. Mutta hiukan ymmärrykseni lisääntyi.
Preetambir
Itsellä kiltteyden taustalla juuri arvottomuudentunne.
Aina joku perheen/yhteisön jäsen joutuu kantamaan perheen/suvun/yhteisön taakkoja, jotka liittyvät dysfunktionaalisiin suhdemalleihin, traumoihin, tietoisen käsittelyn ulkopuolelle (alitajuntaan) jääneisiin traumaattisiin tunne ja kokemussisältöihin.
Hän tällä tavalla ikäänkuin poistaa muiden syyllisyyttä, tässä juuri tämä syntipukkiteema, jossa paha, epäsopiva, jota yhteisö ei osaa omassa sisimmässään tiedostaa ja käsitellä, projisoidaan tietyn ihmisen tai ihmisryhmän ongelmaksi, häpeäksi.
Valitettavasti tämä henkilö on usein juuri herkkä, intuitiivinen empaatikko, joka luonteensa vuoksi sisäistää ja ottaa kantaakseen (ratkaistavakseen) yhtesön tiedostamattomattomia ongelmakenttiä.
Kilpailuun perustuva, hierarkkinen, vahvemman lakiin perustuva kulttuuri-ilmasto on julma tällaiselle ihmiselle.
Ja ongelmia syntyy myös sitten, kun tällainen henkilö alkaa irroittautua uhrin roolistaan, alkaa etsiä omaa voimaansa.
Itse ainakin olen joutunut kokemaan perheen ja ympäristön taholta suurta vastustusta. Yhden ihmisen kasvu ja muutos pakottaa toisetkin heräämään ja näkemään omia pimeitä, tiedostamattomia puoliaan, ainakin parhaassa tapauksessa.
Psyyken feminiiniset alitajuiset tunnepuolet ovat olleet pimennossa iäisyyden patriarkaalisten arvojen ja ehdollistumien jyllätessä.
Uhreina ovat myös miehet ja loppujen lopuksi jokainen.
Toisaalta sanotaan, että vastustajamme ovat parhaita opettajia, he antavat juuri sen 'vastavoiman', jota tarvitsemme herätäksemme.
Sanottakoon vielä, että nämä ovat omia kokemuksiani ja että minullakin on omat sokeat pisteeni. Joku toinen saattaa nähdä asioita aivan toisesta kulmasta.
T. Virpi
Tunnistan tosi hyvin jotakin noista kokemuksistasi, en tietenkään kaikkea, sillä meillä jokaisella on omat kokemuksemme. Omien kokemusteni pohjalta haluaisin lisätä kuitenkin sen, että vaikka me, jotka otamme kantaaksemme yhteisön ongelmia, niin kuin kirjoitat, olemme herkkiä, intuitiivisia empaatikkoja, olemme me myös paljon muuta. Itse asiassa me olemme samalla hyvin vahvoja ja voimakkaita. Jos emme olisi, emme me voisi mitään ongelmia ratkaistakaan.
Tämä asia alkoi avautua minulle, kun puhuin perheestäni eräälle hyvin, hyvin selvänäköiselle henkilölle. Hän totesi jotakin sellaista, että joo, sinulla on perheen johtajaenergiat. Ja niin se tarkemmin katsottuna taitaa olla, siitä huolimatta, että minut perheen vuorovaikutuksessa aina asetetaan siihen pikkusiskon ja perheen pienimmän asemaan. Ja yleensä minä siihen vanhasta tottumuksesta sujahdan, vaikka joskus onnistunkin toimimaan toisin. Siitä huolimatta energeettisellä tasolla tehtäväni perheessä on ihan toisenlainen. Harmi kyllä en nyt voi mitään konkreettista esimerkkiä antaa, sillä ne menevät sellaisiin toisia ihmisiä koskeviin ykstyisasioihin, jotka eivät kuulu tänne.
Virpi, jos kaipaat enempi juttuseuraa tästä (tai muusta) aiheesta, niin laita sähköpostia. Jos et kaipaa, niin sekin on ok :)
Lähetä kommentti