Kielipuoli kääntäjä

Haha, nyt tuleekin näköjään kaksi kieliaiheista postausta peräkkäin. Ei ole mitenkään tarkoituksellista.

Kundaliinijoogaopettajan manuaalin kääntäminen suomeksi on imaissut ihan kokonaan mukaansa. Teen sitä käytännössä kaiken sen vapaa-ajan, jonka jaksan olla koneella. Ihan kauheasti en jaksa, mutta aamulla ehkä reilun tunnin, heti oman harjoituksen jälkeen, ennen aamiaista, ja illalla vielä hetken. Silmät ei nyt jostain syystä tykkää mistään, ne kuivuvat ja karhivat oikein urakalla. Näyttöpäätetyöskentely tietenkin vaan pahentaa tilannetta, että sikälikin koitan rajoittaa kääntämistä. Minulla on niin herkät silmät, että en pysty kuvittelemaankaan tiputtelevani silmätippoja niihin, mutta sellaista suihkutettavaa kosteutusainetta käytän. Ja manteliöljyä. Sitä en sentään kaada ihan suoraan silmämuniin, mutta ihoon siihen ympärille useita kertoja päivässä. Yhtenä päivänä tässä naureskelinkin, että on tämä aikamoista itsensä uittamista öljyssä. On manteliöljyä joka paikkaan ja hiusöljyä ja vielä kuivuviin korviinkin oma öljynsä. Se onkin ihan mahtava, korvat ei kutia kuivuuttaan, kun niitä öljyää.

Mutta siitä kääntämisestä vielä. Isoja ongelmia tuottavat idiomaattiset ilmaisut. Minä kun en tosiaankaan ole mikään oikea kääntäjä, ja teksti kun on sellaista, no, sellaista kun se on, että en osaa aina päätellä, että onko kyse idiomaattisesta ilmaisusta vai pitäisikö se kääntää sanatarkasti, niin hassua jälkeähän siitä tulee. Onneksi se menee vielä usean seulan läpi, eli en ole ihan hirveän huolissani siitä, mitä hullutuksia käännökseen minun jäljiltäni päätyy. Mutta joo, usein tai melkein koko ajan on tunne, että en minä hemmetti kyllä osaa. En osaa enkä tajua. Silti se vaan etenee pikkuhiljaa.

Pidin aiemmin syksyllä kolme kolmen tunnin sessiota englanniksi työni puolesta. Hyvin meni, oikein itsekin ihmettelin. Ja tässä sitä vaan käännetään kirjaa, eikä ole edes ensimmäinen. Ja silti on se osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne koko ajan. Voi olla, että englannin kielen kanssa se ei häviä koskaan. Juuri eilen osallistuin kokoukseen, joka pidettiin englanniksi, enkä saanut avattua suutani kysymystä varten, kun olin sitä mieltä, että en osaa englantia. Osaanhan minä, mutta paikalla oli niin monta minua parempaa englannin taitajaa, että alkoi ujostuttaa.

Miksiköhän englannin kanssa ei voi olla vaan, ja hyväksyä omat taitonsa, käyttää niitä? Miksi se on aina tällaista?