Ei ole uusi aihe, tämän parissa olen pyörinyt ennenkin, mutta ehkä saan nyt puristettua tähän tekstiin vähän uutta näkökulmaa.
Kuten sanottu, korona-ajan alku oli minulle helppo. Ei tuottanut tuskaa olla siipan kanssa kaksin kotosalla. Voi johtua esimerkiksi siitä, että joudun toisinaan pinnistelemään toisten ihmisten seurassa, tai ainakin pitämään huolen siitä, että en vahingossa näytä, kuulosta ja vaikuta vihaiselta. Tai joltain muulta, mikä ei ole tarkoitus. Niin käy usein, jos olen omissa ajatuksissani, ja ihmiset alkavat tulkita esimerkiksi ilmeitä kasvoillani. Oletettavasti olen jotenkin perusvihaisen näköinen, jos en keskity olemaan ystävällisen näköinen. Olen myös aika suorapuheinen, mikä tulkitaan miten sattuu, jos en tietoisesti vältä suorapuheisuutta. Tai ehkä olen siltikin, mutta vähän vähemmän. Kaikki tämä vie energiaa, ja siksi yksin tai kaksin yhdessä siipan kanssa oleminen on helpottavaa.
Korona-aika on nyt kuitenkin jatkunut jo niin pitkään, että kaipaan muita ihmisiä. Meillä on muutama ystävä, joita olemme tapailleet, mutta se ei tunnu ihan riittävän. Minulla on ihmisiä ympärillä, mutta kaipaan jotakin sellaista olemisen ja ystävyyden tasoa, jota en heidän kanssaan tavoita. Naisten yhteistä olemista ja jakamista. Ja nauramista, kaipaan kovasti myös yhdessä nauramista erilaisille asioille.
Ja edelleen, tämänkin olen sanonut moneen kertaan: ymmärrän hyvin kaikkia niitä ystäviäni, joiden elämä on täyttynyt jollakin, oli se sitten lapset, parisuhde, harrastus, koira, työ, kesämökki tai mikälie. Ymmärrän hyvin, mutta kaipaan silti heitä, maailmalle menetettyjä ystäviä. Kevään mittaan menetin taas yhden ystävän, joka sai vakituisen työn. Aiemmin olimme molemmat melko saman tyyppisessä pätkätyössä, jaoimme paljon asioita ja teimme yhteistyötä. Mutta vakiduunin myötä hänestä tuli kiireinen ja haluton antamaan aikaansa minulle tai tekemään yhdessä mitään. Ai vitsit kuulkaa, kyllä se vaan kirpaisee ja tuntuu pahalta.
Suomen Kuvalehdessä (29/2021) oli juttu ystävyydestä. Se oli pitkä juttu ja sisälsi kaikenlaista kiinnostavaa. Jutussa haastateltiin ystävyksiä ja kerrottiin heidän ystävyydestään. Monenlaista on, ja monia tapoja päästä alkuun. Joskus ystävyys säilyy pitkäänkin, kaikenlaisten vaiheiden läpi. Jutussa viitataan myös ystävyyden teoretisointiin ja tutkimustuloksiin, kuten siihen Tilastokeskuksen tutkimukseen vuodelta 2019, jonka mukaan suomalaiset näkevät yhä harvempia ystäviään, vaikka viestittely netissä ja puhelimella on lisääntynyt. Muutos on tapahtunut 2000-luvulla, eli melko nopeasti.
Jutussa myös kerrotaan, että yksinäisyyden on jo kauan tiedetty vahingoittavan sekä terveyttämme että hyvinvointiamme. Alkuun kuviteltiin, että terveysongelmat aiheuttaisi pelkkä yksinäisyyden kokemus. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka erakko kuvittelisi olevansa onnellinen yksin, hänellä on silti ystävien keskellä elävää ihmistä korkeampi riski sairastua ja kuolla ennenaikaisesti. Sitä, mistä tämä johtuu, ei oikeastaan tiedetä. Tiedetään vain, että kontaktien tarve näyttää olevan fyysinen, todetaan jutussa.
On jotenkin tajunnan räjäyttävää edes ajatella, että sosiaaliset suhteet ja ystävyydet eivät olisikaan sitä mielen puolta, tieteessä psykologiaa, vaan ihan fyysisiä ja kehollisia tarpeita. Ja tajunnan räjäyttävyydestään huolimatta tekee mieli sanoa koko ajan, että totta kai, niinhän se on, tietenkin.
Tämän pidemmälle ei tämä ajatus vielä etene. Jään siis tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti