maanantai 20. marraskuuta 2023

Jäsentapaamisesta ja totuudesta

Pidettiin viikonloppuna kundaliinijoogayhdistyksen jäsentapaaminen. Osanotto oli melko vaatimatonta, meitä oli paikalla kolme joogia. Se ei haitannut ollenkaan, vaan tapaamisesta muodostui oikein antoisa kaikkine keskusteluineen.

Päällimmäisenä itselle jäi mieleen keskustelu jokaisen omasta totuudesta. Se on hämmentänyt jo jonkin aikaa, sillä oma ajatus on se, että totuus on jotakin pysyvää, muuttumatonta ja jaettua, eikä niin, että ihmisillä on oma totuutensa, joka saattaa vielä muuttua ajan saatossa. Minun nähdäkseni se ei silloin ole totuus, vaan jotakin muuta. Kuitenkin jotkut joogaopettajatkin puhuvat ikään kuin ihmisillä voisi olla oma totuutensa.

Keskustelussa toinen joogaope avasi tätä asiaa, ja ymmärsin, että kyse taitaakin olla ihmisten omasta suhteesta totuuteen. Sehän muuttuu ja on varmasti erilainen eri ihmisillä, ja niin pitääkin olla. Esimerkiksi erilaisia sikhien keskusteluja ja ryhmiä kuunneltuani tämä on tullut hyvin selväksi: erilaiset opetukset selitetään monella eri tavalla ja ne kaikki ovat totta samaan aikaan. Kyse on siitä, että eri ihmiset pystyvät ottamaan vastaan, ymmärtämään ja sisäistämään vähän erilaiset selitykset asialle. Esimerkiksi lapsella ja sikhismiä ikänsä tutkineella henkilöllä on erilaiset mahdollisuudet ottaa vastaan selityksiä asioille, ja siksi asiat selitetään heille eri tavoin. Vaikkapa pyhissä teksteissä on monia tasoja, eikä sanojen ensimmäinen ja päällimmäinen merkitys ole välttämättä ollenkaan ainoa, eikä siihen kannata jäädä jumiin.

Myös totuutta voi ajatella uskontojen avulla, vaikkei se ole millään tavalla uskontojen omaisuutta. Totuus on ydin, eli se mikä on totta uskonnosta riippumatta ja mikä niitä perimmäisellä tasolla yhdistää. Tätä olen tässä blogissa pohtinut ennenkin, mutta en jaksa kaivaa aiempia ajatuksia esiin. Uskonnoilla on omat tarinansa ja kertomuksensa, ikään kuin kuorrutukset ja koristelut sen totuuden päällä. Jotkut esittävät, että toiset uskonnot tarjoavat ikään kuin nopeamman ja suoremman polun kohti totuutta – en tiedä enkä ota siihen kantaa. Toki näin voi olla, mutta samaan aikaan myös ilman uskontoa on mahdollista löytää oman polkunsa kohti totuutta, vaikka uskonnoista ja muista ihmisistä voi olla valtava apu. Tallattua polkua on helpompi edetä kuin haparoida tiensä umpimetsässä.

Toivottavasti saadaan pian järjestettyä uusi jäsentapaaminen ja toivottavasti sinne tulee muitakin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2023

Vilkastumista

Tuntuu, että kundaliinijoogameininki alkaa taas vilkastua koronan aikaan sijoittuneen hiljaiselon jälkeen. En ole ihan varma johtuiko koko hiljaiselo yksinomaan koronasta, siinä saattoi olla mukana muitakin syitä, mutta varmasti korona oli yksi. Kansallinen yhdistys järjestää ensi kuussa jäsentapaamisen, katsotaan tuleeko sinne ketään.

Olen ollut yhteydessä kahden kokeneen kundaliinijoogaopettajan kanssa, jotka molemmat sairastuivat vakavasti koronan aikana – ei siis koronaan, vaan yksi yhdellä ja toinen toisella tavalla. Toinen kertoi tienneensä koko ajan, että hän jää henkiin, mutta toinen sanoi miettineensä, että hän ei välttämättä selviä. Molemmat selvisivät, mikä on todella hieno juttu, mutta kumpikaan heistä ei tietenkään ole sama ihminen kuin ennen sairastumista. Molemmilta on tainnut joogan opettaminen jäädä, vaikka tietenkään mitään ei vielä voi varmaksi sanoa. Kundaliinijoogaa he eivät ole jättäneet vaan se on kulkenut mukana sairastaessakin. Hengitysharjoituksia voi tehdä vaikka sairaalassa maatessaan, heti kun vaan on tajuissaan, niin kuin toinen opettajista kertoi tehneensä.

Olen kuullut sanottavan, että joogaihmiset eivät juuri sairasta, vaan he kuolevat lähes tulkoon suorilta jaloilta. Näin varmasti jotkut, mutta nämä kaksi kundaliinijoogaopettajaa ovat osoitus siitä, että sama kaava ei sovi kaikkiin.

Joka tapauksessa mukavaa, että meininki vilkastuu jälleen. Kuviot ovat hakeneet uusia muotoja tässä välillä, ja sekin on varmasti hyvä. Vähän täytyy siis samalla kuulostella, että missä mennään.

perjantai 22. syyskuuta 2023

Omenapuu

Pysytään puuaiheessa, kun kerran siihen päästiin.

Meidän pihan vanha omenapuu romahti. Yhtenä päivänä se oli vaan taipunut ja vaipunut maahan, tai ainakin osa siitä. Siinä on monta runkoa, sillä puu on revennyt kahtia joskus, jossakin vaiheessa, ja se on muutenkin kasvanut vähän kummallisen muotoiseksi. Liian tiiviskin se oli, vaikka olin sitä vähän harventanut syksyisin – syksyllä leikkaaminen ei innosta samanlaiseen kasvuun ja vesiversojen villiintymiseen kuin keväällä leikkaaminen.

Siippa alkoi pätkiä omenapuuta kaatopaikkakuormaan ja minä jatkoin jossakin vaiheessa. Perhanan kovaa puuta se oli sahata akkukäyttöisellä sähkösahalla. Tehtiin iloinen huomio, ettei koko omenapuuta tarvitse kaataa, vaan osa voi hyvin jäädä olemaan. Romahtaneet rungot katkaistiin, mutta ei ihan tyvestä, sillä ne alkoivat nousta pystyyn, kun painavat latvat irrotettiin. Jäljelle jääneen latvan harvensin rajulla kädellä ja nyt se on oikein ilmava ja kaikki oksat kasvavat eri suuntiin eivätkä ristiin rastiin.

Jos puu jää tästä käsittelystä huolimatta henkiin, se saa jäädä ja jatkaa vinksahtanutta olemistaan. Omenat siinä ovat ihan hyviä, tosin usein muumiotautisia, mutta sille ei oikein voi mitään. Mitään perimätietoa puun historiasta ei ole. Se on tiedossa, että se oli paikallaan jo 1980-luvulla, mutta voi olla paljon vanhempi. Tuskin kuitenkaan saman ikäinen kuin tämä yli satavuotias talo. Vanha kuitenkin.

Viikko tai pari ennen puun romahtamista olimme ostaneet ja istuttaneet pihaan uuden omenapuun, tarkemmin sanottuna pilariomenapuun, joka mahtuu pieneen tilaan. Se pitää vaan muistaa suojata meidän pihassa hyvin viihtyviltä pupuilta talveksi. Pupujenkin on jossakin oltava, ja ymmärrän hyvin, että ne viihtyvät meillä, sillä naapureissa on lähinnä avointa nurmikkoa ilman minkäänlaista suojaa, ja yhdessä naapurissa tekonurmikkoa. Toivottavasti pilariomenapuu jää henkiin. Edellinen istuttamamme omenapuu pärjäsi hyvin monta vuotta, kunnes yhtäkkiä kuoli. En tiedä mikä sille tuli. Uusi on istutettu vähän parempaan paikkaan, toivottavasti se auttaa.

Ai niin, meidän luomupihassa kasvaa myös pari kantarellia. Voi tätä kaupunkiluonnon monimuotoisuutta.

keskiviikko 13. syyskuuta 2023

Puut, ystävämme

Jo keväällä saattoi aavistaa, että jotain on tekeillä. Puiden runkojen ympärille naapurin pihassa sekä pihan ja tien välissä ilmestyi puna-keltaraidallisia nauhoja. Sitten kerran, kun onneksi olimme olleet päivän pois ja tulimme illalla kotiin, kaikki pihan ja tien välissä kasvavat vaahterat oli kaadettu. Pihan isot koivut ja yksi vaahtera olivat vielä pystyssä, mutta niissä oli edelleen nauhat. Ne kaadettiin vasta myöhemmin.

Minusta isot puut kuuluvat vanhojen talojen pihaan. En käsitä, miksi puut kaadettiin. Vain yhden koivun runko oli sisältä tummunut, muut olivat ihan terveitä. En tunne naapuritalosta ketään, eli en voi mennä kysymään, mikä ihmeen idea hommassa oli. Kyseessä on taloyhtiö, eli mikään yhden ihmisen päähänpisto se ei ole.

Koko kesänä en oikein ole voinut katsella ikkunoista ulos, kohti naapuria, sillä näky on niin ankea. Maisemassa on aukko. Enää ei linnut laula niissä vaahteroissa, eivätkä oravat juoksentele oksistossa. Aluksi se itketti aina kun katse vahingossa osui siihen suuntaan. Heti puiden kaatamisen jälkeen oli vaikea nukkua, tuntui kuin oma perusturvallisuus olisi vähän järkkynyt.

Puiden kaatamisesta on merkittäviä seurauksia meille, sillä ne ovat varjostaneet sopivasti meidän kotia iltapäiväauringolta. Nyt aurinko pääsee porottamaan suoraan sisään ikkunoista, niin että eteen on vedettävä verhot. Lisäksi koko sen naapurin puoleinen pääty kuumenee auringossa ihan eri tavalla kuin ennen. Sama tietenkin naapuritalossa: olen odottanut, koska sinne aletaan asentamaan ilmastointilaitteita, kun pihan puut on kaadettu. Myös hiilen sitomisen kannalta puut ovat merkittäviä, eikä siihen asiaan ole mitään syytä suhtautua kevyesti, sillä Suomen hiilinielut ovat romahtaneet.

Osa ihmisistä on vieraantunut elämästä jo niin pahasti, että heidän mielestään puut roskaavat. Tai ne varjostavat ja pimentävät, eikä ymmärretä, että se on hyvä asia kesien käydessä yhä vain kuumemmiksi. Tai sitten puita pelätään, kun odotetaan, että ne jollakin kummalla tavalla romahtavat ja kaatuvat tai vähintäänkin pudottavat painavia oksia niskaan – tai mikä vielä pahempaa, auton päälle. Sitä en ymmärrä, miksi näin ajattelevat ihmiset haluavat asua vanhalla puutaloalueella, jossa on isoja puita. Muuttaisivat pois.

Kaikille, ihan kaikille suosittelen lämpimästi Richard Powersin kirjaa Ikipuut.

 


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

 

 

 

sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Joogasyksy alkoi

Eilen alkoi joogatunnit, joita opetan kollegan kanssa edelleen vuoroviikoin. Tunti on 2,5 tunnin mittainen eli siinä ehtii tehdä kaikennäköistä ilman kiirettä. Ryhmään mahtuu 20 joogaajaa, mutta se ei ole tullut ihan täyteen, muutama ihminen mahtuisi vielä mukaan. Vain puolet ilmoittautuneita oli paikalla ensimmäisellä kerralla. Suurin osa jatkoi viime vuodelta, mutta oli mukana pari uuttakin.

Varmasti on niin, että syksyn kauniit säät pitävät ihmisiä vielä kesämökeillä ja muissa puuhissa, tulevat joogaan sitten myöhemmin. Näen järjestelmästä kurssilaisten iät heti nimen vieressä, ja hämmästyn aika useinkin, kuinka vanhoja monet joogaajat ovat. Ei sitä yleensä huomaa, vaikka jotkut toimivat jo varaosilla, kun on vaihdettuja polvia ja muuta. Onneksi he osaavat hyvin sopeuttaa tekemisensä kehonsa kremppohin eli tekevät mitä voivat ja sillä tavalla kuin voivat.

Tämän syksyn teema omien tuntien osalta voisi olla uusien harjoitusten ohjaaminen. Siis sellaisten, joita en ole ohjannut aiemmin. Minulla, niin kuin varmaan kaikilla muillakin, on omat suosikkiharjoitukseni. Nyt voisi olla hyvä hetki keskittyä niihin, joita en syystä tai toisesta yleensä valitse. Onnistuisikohan se?

Eilen sekosin meditaatiossa sanoissa. Meditaatioon kuului jos vaikka mitä puuhaa vatsan ja pallean kanssa, ja kun keskityin niihin, meni sanat ihan sekaisin. Piti pysäyttää mantra, jolloin kaikki alkoivat nauraa. Siitä sitten jatkettiin eli aloitettiin mantra alusta. Toista kertaa en onneksi sekoillut ja pallean nostaminenkin alkoi sujua, kun ymmärsin tehdä sen tarpeeksi kevyesti enkä yrittänyt liikaa.

Ai niin, nojatuolit ovat palanneet kotiin. Niistä tuli tosi hienot. Nyt myös siipan tuolissa on tahmatassulle tarpeelliset irrotettavat käsinojan päälliset, jotka voi pestä.

lauantai 26. elokuuta 2023

Tadaa, täällä ollaan

Luulitte, että blogi on vaiennut iäksi, vai? No jos totta puhutaan, niin minäkin luulin. Mutta näköjään se ei suostu loppumaan. Ja kyllä se niin on, että vaikka en olekaan hetkeen kirjoittanut, olen välillä kaivannut areenaa vähän pidemmälle pohdiskelulle kuin muut some-kanavat hyvin antavat hyvin myöden.

Jos totta puhutaan, nytkin olisi hinku asettua nojatuoliin katselemaan elokuvaa Netflixistä blogin kirjoittamisen sijaan. Ongelma on se, ettei ole nojatuolia johon asettua. Molemmat nojatuolit lähtivät verhoiltavaksi – omassani kangas alkoi jo hiutua puhki, ja toisessa oli istunut joku tahmatassu, joka oli lähminyt käsinojat mustiksi. Molemmista oli useita jousia poikki, mutta siippa oli ne näppärästi korjannut nippusiteillä. Eli ehkä oli jo hyvä aika tehdä jotakin. Uudet nojatuolit olisi melkein saanut verhoilun hinnalla, mutta kestävämpää on korjata vanhaa kuin ostaa uutta.

Nyt nojatuolien paikalla on säkkituoli, mutta siinä on paha istua. Tai istuminen vielä jotenkuten menee, mutta kun pitäisi nousta ylös, on ainoa mahdollinen keino käyttää kierähdystekniikkaa. Eli kierähtää lattialle ja sieltä kammeta itsensä ylös.

Että hyvin tässä joutaa herättelemään vanhaa blogia henkiin ja muistelemaan, miten sitä taas päivitettiinkään.

perjantai 9. joulukuuta 2022

Väsymystä ja pimeää

Niinhän siinä kävi, että korona tuli minullekin. Oireet eivät olleet mitenkään voimakkaita, vaikka kuume tuntuu aina yllättävästi, kun sitä harvoin on. Viikon kesti aktiivinen sairastaminen, mutta sen jälkeen on mennyt kohta toinen viikko yskiessä. Ja väsyttää, tosin sen alkuperää ei voi tietää. Voi olla koronan jälkijuttuja tai sitten ihan vaan tätä vuoden pimeintä aikaa.

Onneksi on lunta, se tekee kaikesta paljon helpompaa. On talven tuntua eikä ollenkaan niin pimeää, kuin jos maa olisi mustana ja sataisi vettä.

Korona tuli sikäli ihan hyvään aikaan, ettei kalenterissa ollut juuri mitään pakollista, vaan saatoin sairastaa melko rauhassa. Piti saada tekemättömien töiden listaa lyhyemmäksi, mutta se ei onnistunut. Onneksi suuri osa listan asioista on sellaisia, joita voi lykätä. Ensi viikko vielä aikaa niille, sitten alkaa loma.