Minä olen
ihminen, joka ei yleensä hukkaa mitään. Hanskat ja sateenvarjot, kynät ja
kaikki pysyvät tallella, enkä levittele niitä pitkin maailmaa. Mutta sitten
aina välillä jotakin katoaa ihan käsittämättömällä tavalla. Tänä keväänä olen
kaivannut ja etsinyt isoa Perennat-kirjaa, joka on ollut erinomainen apu
puutarhan suunnittelussa ja lajien tunnistamisessa. Eikä niin iso kirja voi
kadota mihinkään, mutta niin vaan on, että en löydä sitä mistään. Toisaalta on
etäisesti mahdollista, että olen lanannut sen jollekulle, mutta asiasta ei ole
mitään muistijälkeä. Tänään etsin pitkään yhtä yksittäistä pellavapyyhettä,
jota olen viimeksi käyttänyt viime kesän joogaretriitissä. Ei löydy mistään. Ei
se haittaa, on meillä muitakin pyyhkeitä, mutta se vaan tässä ihmetyttää, että
miten voi pyyhe kadota jäljettömiin. Miksi se ei ole omalla paikallaan? Mikä
ihmeen kotitonttu täällä hiipparoi ja jemmaa tavaraa. Siippa se kotitonttu ei
ole, siitä olen varma.
Kysymys ei
ole siitä, ettenkö voisi päästää tavarasta irti. Menköön, en minä sitä. Se
kuitenkin häiritsee, kun on oppinut ajattelemaan, että fyysiset esineet eivät
noin vain lakkaa olemasta. Ne eivät yleensä katoa savuna ilmaan. Niin että
mihin ne sitten oikeasti ovat menneet? Ehkä on vaan päästettävä irti halusta
tietää ja hyväksyttävä ilman kysymyksiä ja ihmettelyä, että niitä ei enää
meillä ole.
Niin, ja
sitä pyyhettä olisin kaivannut, koska edessä on viikonloppu kundaliinijoogaa
Saarijärven joogaopistolla. Tällä kertaa olen toinen opettajista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti