Postaus aiemmin mietiskelin ääneen, miltä tuntuu naapurustossa piha, josta on
kaadettu kaikki korkeat puut. Sain vinkin kurkata uusinta Voi Hyvin –lehteä,
ja katsoa mitä siellä on aiheesta kirjoitettu. Kiitos vinkistä, se oli hyvä ja
osuva, jo ihan senkin takia, että lehti on näköjään taas kerran uudistunut,
mutta nyt uudistus näytti varsin hyvältä. Lehti on siirtynyt takaisin siihen
suuntaan, millaisena olen joskus aikojen alussa sen oppinut tuntemaan. Ennen
kuin siitä tuli mikä tahansa lehti. Nyt siinä on taas pitkiä artikkeleita,
joissa asioita ehditään käsitellä enemmän kuin vain pintaraapaisun verran.
Lisäksi aiheet ovat ihan oikeasti sitä huuhaata, josta monet muut lehdet eivät
uskalla kirjoittaa. Ja huuhaalla tarkoitan nyt kaikkea sitä, minkä keskellä
monet meistä elävät, mutta eivät välttämättä voi siitä paljon tai ainakaan
laajasti puhua.
Niin, ne
puut. Lehdessä on kasvitieteilijä Sinikka Piipon haastattelu, ja siinä sanotaan
näin: ”Rakkain puu kotipihassa on iso koivu portaiden vieressä. Piipon mukaan
se on ’aivan valtava’. Hän on kasvanut yhdessä puun kanssa pikkutytöstä
aikuiseksi. 17-vuotiaana hän sai liki raivokohtauksen, kun isä oli aikeissa
kaataa pihaa ahnaasti valtaavan koivun. Piipon mukaan tämä mahtikoivu ylläpitää
energiaa koko tontilla. Hän sanoo suurimpien puiden olevan ’mastopuita’. Ne
kannattelevat energiatasoa maapallolla. Siksi niiden suojeleminen on niin tärkeää.”
Piippo
puhuu myös luonnonhengistä, ja miten isot puut ja hoitamattomat kohdat
puutarhassa tarjoavat niille asumuksen. Mutta ei mennä siihen nyt,
luonnonhenget ovat (ainakin minulle) astetta vaikeampi käsittää kuin tämä
puiden ylläpitämä energiataso. Jos siis asian oikein ymmärrän tämän
haastattelun perusteella, pihassa josta isot puut on kaadettu, ei ole enää
mitään ylläpitämässä pihan energiaa. Kylläkin vanhat mutta mataliksi leikatut
omenapuut eivät siihen pysty. Siltä piha toden totta tuntuukin, energiattomalta
ja hengettömältä.
Tänään
pyöräilimme siipan kanssa ympäriinsä, ja osuimme vanhaan kartanon puistoon,
järven rannalle. Kanssamme samaan aikaan sinne pyöräili vanha mies. Katselimme
ympärillemme, ja samalla huomasimme, miten setä hetken puistoa katseltuaan
kulki vanhojen puiden luo, ja halasi niistä yhtä. En ole ikinä nähnyt
puunhalaajaa toimissaan, mutta juuri siinä hetkessä se tuntui niin oikealta ja
hyvältä asialta, että tulin oikein hyvälle tuulelle. Se oli kuin osoitus siitä,
että maailmassa on vielä paljon hyviä ja oikeita asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti