Ulossulkemisia

Muutaman viime päivän aikana on sekä töissä että vapaa-ajalla tullut eteen useampiakin tilanteita, joissa minut on suljettu ulos, koska en kuulu joukkoon. Aiempien omien valintojeni seurauksena minua ei oteta mukaan, ei leikitä minun kanssani. Tavallaan se on ihan ymmärrettävää, ihmiset rajaavat omia ryhmiään ja pysyvät porukoissaan. Mutta on se samaan aikaan tosi rumaakin. Eikö kaikkien kanssa pitäisi leikkiä?

Tai ehkä kaikkien kanssa leikittäisiinkin, jos kyse ei olisi aina lopulta resurssien jakamisesta. Jos tuo otetaan mukaan, meille muille jää vähemmän. Jaetaan niukkuutta mahdollisimman pienen porukan kesken. Se vaan ei ole erityisen fiksua toimintaa, sillä jakaminen on kaiken runsauden alku ja juuri. Se vaan on helppo unohtaa, kun keskittyy pitämään kiinni omistaan. Niin käy minullekin usein.

Vaikka ulossulkemiset hyvin ymmärtääkin ja näkee mistä ne johtuvat, tuntuvat ne silti pahalta. Enkö minä voisi olla se, jonka kanssa kaikki haluavat leikkiä, jota haetaan ulos ensimmäisenä? No en voi, en ole koskaan ollut ja tuskin tulen tässä elämässä enää olemaan. Niin se vaan on.

Mielen kuohuntaa

Eräs pitkän linjan kundaliinijoogaopettaja totesi, että häneltä ei oikein suju hommat, joihin häntä käsketään. Hän tekee niin kuin parhaaksi katsoo, eikä niin kuin sanotaan. Mietin, että tutulta kuulostaa, olen ollut ihan samanlainen. Meni muutama päivä, ja sain muistutuksen, että olen edelleenkin ihan samanlainen.

Tehtiin minulle hyvin tuttua joogaharjoitusta. Opettaja lähti liikkeelle jaksaa, jaksaa -asenteella. Nopeammin, enemmän ja niin edelleen. Niin perhana, että kuohahti! Minulle ei huudeta, minä tein jo, ja hyvin teinkin. Lopetin sen harjoituksen tekemisen siihen paikkaan. Piiskatkoon muita, minua ei tarvitse.

Muissa harjoituksissa hän ei piiskannut, joten ne sujuivat sopuisasti. Mutta sitten harjoituksessa, jossa piti tanssia, tuli ohjeita miten tanssitaan, tyyliin: ”Niin että sielusi näkyy.” Sain jatkettua tanssia eli enää ei Kuohahdellut, mutta kyllä ärsytti. Miksi ei saa tanssia niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu? Miksi ei saa ilmentää juuri sitä hetkeä omalla liikkeellään, vaan pitäisi tanssia niin kuin käsketään? Miksi? Ja vielä, miksi minä olisin halunnut näyttää sieluni siinä hetkessä kenellekään? Minusta siihen tarvitaan vähän toisenlaiset olosuhteet ja mielentila.

Ei minusta sitten ole tullut vielä(kään) kilttiä ja sopuisaa ihmistä. Hyvä tietää, jatketaan harjoituksia.

Kielipuoli kääntäjä

Haha, nyt tuleekin näköjään kaksi kieliaiheista postausta peräkkäin. Ei ole mitenkään tarkoituksellista.

Kundaliinijoogaopettajan manuaalin kääntäminen suomeksi on imaissut ihan kokonaan mukaansa. Teen sitä käytännössä kaiken sen vapaa-ajan, jonka jaksan olla koneella. Ihan kauheasti en jaksa, mutta aamulla ehkä reilun tunnin, heti oman harjoituksen jälkeen, ennen aamiaista, ja illalla vielä hetken. Silmät ei nyt jostain syystä tykkää mistään, ne kuivuvat ja karhivat oikein urakalla. Näyttöpäätetyöskentely tietenkin vaan pahentaa tilannetta, että sikälikin koitan rajoittaa kääntämistä. Minulla on niin herkät silmät, että en pysty kuvittelemaankaan tiputtelevani silmätippoja niihin, mutta sellaista suihkutettavaa kosteutusainetta käytän. Ja manteliöljyä. Sitä en sentään kaada ihan suoraan silmämuniin, mutta ihoon siihen ympärille useita kertoja päivässä. Yhtenä päivänä tässä naureskelinkin, että on tämä aikamoista itsensä uittamista öljyssä. On manteliöljyä joka paikkaan ja hiusöljyä ja vielä kuivuviin korviinkin oma öljynsä. Se onkin ihan mahtava, korvat ei kutia kuivuuttaan, kun niitä öljyää.

Mutta siitä kääntämisestä vielä. Isoja ongelmia tuottavat idiomaattiset ilmaisut. Minä kun en tosiaankaan ole mikään oikea kääntäjä, ja teksti kun on sellaista, no, sellaista kun se on, että en osaa aina päätellä, että onko kyse idiomaattisesta ilmaisusta vai pitäisikö se kääntää sanatarkasti, niin hassua jälkeähän siitä tulee. Onneksi se menee vielä usean seulan läpi, eli en ole ihan hirveän huolissani siitä, mitä hullutuksia käännökseen minun jäljiltäni päätyy. Mutta joo, usein tai melkein koko ajan on tunne, että en minä hemmetti kyllä osaa. En osaa enkä tajua. Silti se vaan etenee pikkuhiljaa.

Pidin aiemmin syksyllä kolme kolmen tunnin sessiota englanniksi työni puolesta. Hyvin meni, oikein itsekin ihmettelin. Ja tässä sitä vaan käännetään kirjaa, eikä ole edes ensimmäinen. Ja silti on se osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne koko ajan. Voi olla, että englannin kielen kanssa se ei häviä koskaan. Juuri eilen osallistuin kokoukseen, joka pidettiin englanniksi, enkä saanut avattua suutani kysymystä varten, kun olin sitä mieltä, että en osaa englantia. Osaanhan minä, mutta paikalla oli niin monta minua parempaa englannin taitajaa, että alkoi ujostuttaa.

Miksiköhän englannin kanssa ei voi olla vaan, ja hyväksyä omat taitonsa, käyttää niitä? Miksi se on aina tällaista?