Lomittajana kahdella kielellä

Olen tällä viikolla lomittanut toista kundaliinijoogaopettajaa, ja pitänyt hänen tuntinsa. Tai neljä tuntia, yksi peruttiin koska sille oli ilmoittautunut liian vähän ihmisiä. Lisäksi vedin sadhanan tänä aamuna. On siis ollut hyvin joogapitoinen viikko.

Tuntien pitäminen on ollut tosi mukavaa, kuinkas muutenkaan. Ohjasin ensimmäistä kertaa myös englanniksi, kun tunnille tuli ihminen, joka ei puhu tai ymmärrä suomea. Siis kahdella kielellä samaan aikaan. Vähän nikottelin aluksi, mutta ihan hyvin se sujui. Kai. Vaikka olinkin aika vähäpuheinen englanniksi. Oletan kuitenkin, että hän tiesi koko ajan mitä oltiin tekemässä. Sama juttu kävi vielä toisellakin tunnilla, kun sille osallistui toinen ihminen, joka ei ymmärtänyt suomea. Sekin homma on siis jollain tavalla sujuvaksi todettu.

Eikä siinä englanniksi ohjaamisessa mitään kummallista ole. Minulla on ohjatessa koko ajan englanninkielinen kirja edessäni, jossa kerrotaan mitä tehdään. Jos ei kirjan kanssa onnistu englanniksi ohjaaminen, niin minkä sitten. Kyse on vaan jostakin kummallisesta ”en osaa englantia tarpeeksi hyvin” -pähkäilystä, joka pyörii omassa mielessä sitkeästi. Tottakai minä puhun englantia, välillä tosi komeasti päin honkia, mutta viesti menee yleensä perille.

Kaikkien äijäjoogien isä?

Lehdessä luki, että Venäjän presidentti Vladimir Putin oli luvannut Intian pääministerille Narendra Morille kokeilla joogaa. ”Täytyy katsoa, mihin fyysiset ominaisuuteni antavat myöten”, Putinin kerrotaan todenneen.

Minä en epäile yhtään, etteikö presidentti Putinin fysiikka sovellu oikein hyvin joogaan. Myös meditointi voisi olla hänelle hyvä juttu, että hän osaa tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä ja jaksaa vastuullisessa tehtävässään.

Naapuruston kesäpuuhia

Kun asuu tämän ikäisellä asuinalueella kuin me, voi olla varma, että joka kesä jostain päin naapurustoa alkaa kuulua kilkutusta ja kalkutusta remontin tahtiin. Se kuuluu alueen kesän äänimaisemaan. Tai sitten käy niin, että juuri samana päivänä kun on päätetty pestä matot pihassa painepesurilla, uusi naapuri alkaa purkaa pihastaan vanhaa sikalaa. Siinä sitten purut pöllyävät kun hirsiseinää alkaa kaatua. Onneksi sikala oli pieni ja äkkiä purettu, joten matot sai vielä samana päivänä leviteltyä köysien varaan kuivumaan pitkin pihaa. Ehkä vähän liiankin nopeasti katosi sikala, lähes 100 vuotta vanha ja varmasti alueen viimeinen. Tänään sitten moottorisaha lauloi, kun naapuri pisti sikalan hirret pätkiksi. Varmasti palaa hyvin ja talo lämpiää talvella. Samanlaista hirttä ei taida saada uutena enää oikein mistään.

Minä olen keskittynyt vähän hiljaisempiin hommiin. Olen raaputellut meidän talon betonisista ulkorappusista maalia irti. Maalasin ne kaksi vuotta sitten, mutta maalivalinta taisi mennä jotenkin pieleen, sillä maali ei pysy ja se on pahasti haalistunut auringonpaisteessa. Ehkä se oli liian hienoa maalia, vanha kunnon sokkelimaali näyttää pysyvän vanhassa betonissa paremmin. Vanhan maalin repiminen on aika hidasta hommaa, mutta ehkä jo huomenna pääsen maalaamaan. Parempi olisi, sillä tiistaina tulee taas sateet.

Kaikki ei ole joogaa, eihän

Satu Rommin kirja Monsuunimantroja kirvoittaa näköjään kirjoitettavaa useammaksikin päiväksi. Eilen moitin Rommin kriittisyyttä ja tiettyä yksisilmäisyyttä, mutta totuuden nimissä sanottakoon, että olen Rommin kanssa monen asian suhteen samoillakin linjoilla.

Rommi kirjoittaa: ”Näistä asioista keskusteleminen on hankalaa, koska monien modernien joogaajien mielestä jooga tarkoittaa sitä, ettei mitään saa arvostella eikä mistään saa keskustella kriittisesti: asiallinenkin kritiikki on ’epäjoogimaista’ sillä ’kaikki on joogaa’ ja ’kaikki on rakkautta’. ’Kaikki on joogaa’ on todella ovela iskulause, koska se tarkoittaa sitä, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa seurauksista piittaamatta.” (s. 133–134).

Näin Rommi puolustautuu jo valmiiksi oman kritiikkinsä kritisoijia vastaan, ja pyrkii viemään heidän argumenteiltaan terän. Näppärää. Olen ihan samaa mieltä, että Rommin esiin nostamista asioista keskusteleminen on vaikeaa. Mutta samalla en pidä Rommin valitsemaa linjaa erityisen rakentavana tapana osallistua keskusteluun.

Joka tapauksessa se, mistä olen samaa mieltä Rommin kanssa on, että kaikki ei todellakaan ole joogaa. Miten ihmeessä kaikki voisikaan olla joogaa, sillä samalla logiikalla yhtään mikään ei ole joogaa. Muistan keskustelleeni (väitelleeni?) tähän liittyvästä asiasta kundaliinijoogaopettajakollegan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että hiihtäminen on joogaa. Minusta hiihtäminen ei ole joogaa, hiihtäminen on hiihtämistä ja jooga on joogaa. Samalla logiikalla en pidä Mika Myllylää tai Marja-Riitta Kirvesniemeä erityisen suurina joogeina heidän hiihtotaustansa takia. Toki hiihtää voi joogisesti, ja oikeastaan melkein mitä tahansa voi tehdä joogisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi joogaa.

Miettikää nyt. Otetaan esimerkiksi jotakin äärimmäistä, vaikka palkkasoturin tai eläinten teurastajan työ. Onko se joogaa? Ehkä ei. Onko se joogaa, jos he työssään keskittyvät hengitykseensä? No ehkä ei siltikään, vai mitä mieltä olette.

En ole myöskään ihan varma Rommin logiikasta, jonka mukaan ajatuksesta että kaikki on joogaa, seuraa se, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa seurauksista välittämättä. Tai sitten en vaan tavoita hänen ajatustaan. Sillä ei kai sen ajatuksen hyväksyminen, että kaikki on joogaa, tarkoita että karma ei enää jollakin kummallisella tavalla toimi. Vai onko jooga jotenkin karman ulkopuolinen asia? Ei kai sentään, vaikka karmaansa voikin joogan avulla puhdistaa.

Satu Rommi: Monsuunimantroja

Kanssajoogaajan suosiollisella avustuksella sain käsiini Satu Rommin kirjoittaman kirjan Monsuunimantroja. Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (Basam Books 2015). Kirja on Rommin neljäs, mutta vasta ensimmäinen, jonka minä luin.

Kirja on helppoa luettavaa, parilta istumalta sen jo hotkaisi (Istumalta? Vai makaamalta, jos lukee sohvalla selällään?). Kirjassa Rommi, pitkän linjan ashtangajoogi ja jooganopettaja palaa monsuunikaudeksi Intian Mysoreen opiskelemaan lisää joogaa. Luin mielelläni hänen kuvauksiaan Intiasta ja omasta arjestaan siellä. Joogasta hän kirjoittaa melko yleisellä tasolla pikemminkin kuin itsensä kautta. Varmasti harkittu ratkaisu, mutta koska jooga aukeaa vasta sen kokemuksellisuuden kautta, tuntui kuin aiheesta olisi jäänyt jotakin puuttumaan. Toisaalta Rommi korostaa kovasti joogan filosofista puolta, joka usein jää vähän turhaankin taustalle.

Rommi keskustelee myös monista joogaan liittyvistä teemoista, jotka pohdituttavat minuakin. Niistä yksi keskeisin on raha. Joogan ja rahan suhde nyt vaan näyttää olevan jollakin tavalla takkuinen, vaikka ei sen sitä tarvitsisi välttämättä olla. Välillä Rommin argumentit osuvat hyvinkin kohdilleen, välillä ne menevät kirkkaasti kohteensa ohi.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi melko hämmentynyt olo. Rommi suomii hyvinkin vahvoin sanakääntein länsimaalaisia joogan harrastajia, jotka matkustavat Mysoreen opiskelemaan ja notkumaan kahviloissa. Samalla Rommi itse on länsimaalainen joogan harrastaja, jotka matkustaa Mysoreen opiskelemaan ja notkumaan paikallisella chai-kojulla. Ihan ei auennut se, miksi Rommin oma tapa toimia olisi jotenkin hyväksyttävämpi kuin niiden, joita hän kovasti kritisoi. Kirjaa voi lukea niin, että Rommi esittää olevansa tavoittelemassa jotakin aidompaa ja alkuperäisempää kuin ”ne muut”, joita hän arvostelee. Sekin on monella tavalla ongelmallinen positio. Lisäksi Rommi moittii joogan ympärille kasvanutta globaalia liiketaloutta, mutta osallistuu siihen myös itse vähintäänkin kirjojensa kirjoittamisen ja myymisen kautta.

Ymmärrän kyllä, että selväsanainen ja vähän yksisilmäinenkin kritiikki on kirjallisesti parempi vaihtoehto kuin asioiden pyörittäminen, katsominen monelta suunnalta ja kaikkien ymmärtäminen. Mutta silti. Jooga kuitenkin taipuu moneen suuntaan (haha, pun intended), eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa harrastaa joogaa tai opiskella joogaopettajaksi. Rommi arvostelee muun muassa niitä, jotka opiskelevat joogaopettajiksi kuukauden pikakurssilla. Opettajakoulutuksen pituus ei kuitenkaan kerro yhtään mistään mitään, sillä kuukauden pikakurssi saattaa olla ainoa mahdollisuus mahduttaa opettajakoulutus omaan elämään – kaikki kun eivät voi irtautua arjestaan ja muuttaa puoleksi vuodeksi Intiaan, niin kuin Rommi. Lisäksi puolen vuoden joogaopettajakoulutus saattaa olla alku tai vain yksi välivaihe koko elämän mittaiselle joogapolulle ja joogan opiskelulle. Rommi vaan näyttää olevan joogan suhteen hitaan etenemisen kannattaja, ja edellyttävän sitä kaikilta muiltakin. Vähän ilkeästi tekisi mieli sanoa, että enemmän aikaa olisi voinut laittaa myös kirjan kirjoittamiseen, sillä nyt siitä jää vähän hätäinen olo.

Rommi kirjoittaa: ”Nykyisin puhutaan paljon lempeistä harjoituksista. On lempeää joogaa, lempeää mietiskelyä ja lempeää hengittämistä. Kuka päätti, että henkisten harjoitusten pitäisi olla lempeitä?” (s. 130). Niin no, ei kai kukaan ole niin päättänyt. Mutta ei kai Rommi voi myöskään päättää, että henkiset harjoitukset eivät voi olla lempeitä.