Riitelyä

Yleensä minun viikko-ohjelmaani säännöllisesti sisältyvä lauantaiaamun sadhana sujuu mitä parhaimmissa tunnelmissa. Suuri nautinto on olla muiden ihmisten kanssa yhdessä siihen aikaan aamusta, yhteisen asian äärellä. Ja joskus sitten taas ei. Niin kuin eilen. Melkein koko sadhana meni siihen, että riitelin itseni kanssa. Mitään varsinaista aihetta riitelyyn ei tainnut olla, mutta minä vaan en ollut tyytyväinen yhtään mihinkään. Kaikki oli väärin ja huonosti, eikä silloin ole helppo olla säteilevä ja onnellinen ihminen.

Onneksi sadhana kuitenkin korjasi taas tilanteen, ja tunnelma sadhanan jälkeen oli ihan toinen. Sadhanan jälkeinen jutusteluhetki teekupposen ääressä onkin suosikkini. Kiva vaihtaa muutama sana, kun on ensin joogattu ja meditoitu yhdessä kaksi ja puoli tuntia. Usein sadhanan jälkeinen teehetki myös venähtää pitkäksi, kun ei millään haluaisi irrottautua niistä tunnelmista ja lähteä kotiin. Tosin sekin vaihtelee. Yhdessä vaiheessa oli paljon ahdistavampaa jäädä muiden seuraan kuin lähteä saman tien. Onneksi niin ei ole enää, mutta ymmärrän hyvin niitäkin, jotka eivät halua jäädä muiden seuraan.

Nyt sitä taas saa

Unkarilaista varhaiskaalia, nimittäin. Nam! Ei muuta kuin napa paukkumaan.

Kehoa kuunnellen

Muistan joskus ammoisina aikoinan kirjoittaneeni tänne blogiin kuinka keho tekee mitä siltä pyytää, miten hyvä olo siitä tulee, eikä raskaskaan tekeminen tunnu juuri missään. Nyt ei voi sanoa samaa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä keho on nyt aika raskas kumppani. Se kipeytyy ja alkaa kolottaa jo ihan tavallisesta jäsenkorjaajan tai vyöhyketerapeutin hoidosta. Ja jos aamusadhanassa tehdään suht raskas harjoitussarja, niin kuin tehtiin viime lauantaina, kestää siitä toipuminen päiviä. Tänään on jo sentään tiistai, mutta jalkojen takaosat ja vasen olkapää eivät ole vieläkään palautuneet lauantaiaamun harjoituksesta.

Pointtini tässä on se, että jos noudatan joogan periaatteita ja teen harjoituksia kehoa kuunnellen, ei tällaisessa tilanteessa varmastikaan kannata alkaa riuhtomaan. Keho ei ole vastaanottavainen raskaille harjoituksille, joten antaa niiden olla. Tai voi niitä tehdä, mutta hyvin, hyvin varovasti ja lempeästi.

Suurin ja vaikein juttu on tietysti mielen puolella. Sen hyväksyminen, että tilanne on nyt tämä, ja tilanteen edellyttämällä tavalla toimiminen. Himmaaminen, joka kohdassa, silloinkin kun innostuu. Se vaatii mieleltä sellaista hereillä olemista, johon en ole tottunut, mutta jota nyt näköjään opettelen. Samalla toivon, ettei tällainen kehon olotila kestä kovin kauaa, ja etten ainakaan jää tällaiseksi. Siinä sitä olisi totuttelemista.

Taas tarjolla: Tera Naam

Tera Naam vieraili meillä Suomessa viime vuoden lopulla. Kirjoitin pienen jutun heidän vierailustaan, se löytyy täältä.

Samaa herkkua on tarjolla jälleen vappuna, sillä silloin Tera Naam tulee takaisin! Koittakaapa päästä tällä(kin) kertaa mukaan. Paikka on sama kuin viimeksi.

Talja pesty

Onhan siitä jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa, kun ostin verkkokaupasta lampaantaljan jooga-alustakseni. Mutta vasta nyt pesin taljan ensimmäistä kertaa. Näyttää siltä, että onnistuin ihan kohtuullisesti, sillä taljasta tuli puhdas, se ei kutistunut pesussa eikä villa alkanut huopua. Vähän tarjan reunimmaiset karvat ovat menossa rastoille, minkä luulen johtuvan siitä, että en silitellyt ja pörrötellyt taljaa montaa kertaa kuivumisen aikana. Valutettuani sitä hetken aikaa ja pörrötettyäni pari kertaa jätin sen oman onnensa nojaan pyykkitelineen päälle kuivumaan. Rastat ovat kuitenkin hyvin, hyvin orastavia, ja varmasti aukeavat käytössä. Kotimaiset, ”tavalliset” pitkäkarvaiset taljat kun tahtovat rastautua vaikka niitä ei pesisi, siis ihan vaan normaalissa käytössä.

Pesu viileällä vedellä ja marseille-saippualla oli näemmä ihan onnistunut kokeilu. Nyt kelpaa taas joogata ja meditoida taljan päällä. Näyttää ihan siltä, kuin karva olisi paksuuntunut tai siis tuuheutunut pesussa. Mutta ehkä se oli vaan likainen, vuosien käytön jälkeen.

Vikaostos

Se on nyt sillä tavalla, että pitäisi vaan ihan jokaisen tuotteen tiedot lukea kaupassa tarkkaan, ettei tule ostettua sikaa säkissä. Välillä ne tiedot on kyllä niin pienellä präntillä, etten minä näe niitä. Eikä ole lukulaseja mukana. Pitäisi varmastikin ostaa lisää lukulaseja, ja alkaa kuljettaa edes yksiä aina mukana.

Mutta se vikaostos. Eipä tullut mieleen, että vessapaperia ostaessaan voi tehdä niin vikahankinnan. Merkki kun oli entuudestaan sen verran tuttu, että tiesin, ettei kyseessä ole ihan p***a paperilaatu. Tietenkin hälytyskellojen olisi pitänyt alkaa soida, kun paketin kyljessä luki ”FRESH”. Mutta ei, en arvannut, että ne ovat menneet hajustamaan paperin jollakin kammottavalla kurkkuparfyymillä. Tai itse asiassa pahvinen sisusrulla on hajustettu. Tämän tiedon luin netistä. Se onkin hyvä tietää, sillä mielessä kävi rullata kaikki rullat auki ja vähän tuulettaa paperia, jos haju sillä konstin lähtisi pois, tai edes vähenisi.

En vaan millään käsitä, miksi vessapaperi pitää hajustaa. En ole vieläkään toipunut pikkuhousunsuojien hajustamisen tuomasta järkytyksestä, ja nyt sitten tämä. Lakatkaa hajustamasta minun tuotteitani!

Kädet ylös!

Eilen oli kolmas ja viimeinen kerta joogakurssilla, jota olen tänä vuonna opettanut. Kurssin nimi on onnen ja runsauden joogaa – kirjan nimen mukaan, ja kurssin sisällötkin olivat pääasiassa tuosta suomentamastani kirjasta. Koska kurssi sijoittui niin pitkälle aikavälille, kävi jokaisen kerran jälkeen aikasmoinen kato osallistujien suhteen. Kun ensimmäisellä kerralla joogaajia oli paikalla 15, oli heitä toisella kerralla enää 10, ja eilen viisi. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan neljättä kertaa ei siis olisi kannattanutkaan pitää, sinne ei olisi tullut ketään. Jos siis kurssi toistuu jatkossa, pitää miettiä vähän toisenlaista rytmitystä sen ajankohtiin, jotta ihmiset pysyisivät paremmin mukana.

Kyselin eilen palautetta kurssista ihan suusanallisesti. Tai kyselin minä sitä joka kerta, mutta vasta eilen joku sanoi jotakin. Ja se joku sanoi, että edellisen kerran harjoitus oli ”ihan kauhea”. Kauheus johtui kuulemma siitä, että harjoituksessa kannateltiin käsiä pitkään ja monessa kohdassa. Ja se on kaikille tosi raskasta, ja monille käytännössä mahdotonta pitkään tehtynä. Kaikki kuitenkin selvisivät harjoituksesta. Kurssin jälkeen pukuhuoneessa kuulin vielä, että edellisellä kerralla joku kurssilaisista oli päivitellyt harjoituksen raskautta. Päivittelijä oli kuitenkin itse hathajoogaohjaaja.

Tietenkin tuli tällaisen palautteen jälkeen mieleen, että olisiko pitänyt valita helpompi ja vähemmän raskas harjoitus viime kerralle. Toisaalta en oikein tiedä miten sen olisin tehnyt, kun harjoitukset jotenkin tuntuvat valitsevan itse itsensä, ilman että minulla on siihen kauheasti sanottavaa. Ja onhan juttu myös niin, että en minä ohjaajana voi aina vältellä raskaita harjoituksia, että joogaajilla olisi kivaa eikä olisi raskasta. Joskus pitää tehdä niitäkin, joissa joutuu pinnistelemään. Lopulta se on aina itsestä kiinni, mihin asti pinnistelee ja milloin luopuu harjoituksesta. Sen minä tiedän, ja siitä pidän aina kiinni, että minun tapani ohjata on lempeä, ja kannustan pitämään taukoja aina kun tarvitsee, en niinkään jaksamaan ja jatkamaan olotilasta huolimatta.

Eikä se viime kerran harjoitus nyt niin raskas ollut. Mutta totta kai, jos on tottunut aina pitämään käsiään alaspäin, eikä juuri koskaan kohti kattoa, niin tuntuuhan se raskaalta. Ei muuta kuin lisää ikkunoiden pesua ja verhojen ripustelua, niin alkaa joogakin sujua paremmin.