Puolivillainen anteeksipyyntö

Sain puolivillaisen anteeksipyynnön yhdessä kiitoksen kanssa. Mitä sellaisella tekee? Henkilö ei ollut pahoillaan eikä hänen anteeksipyyntönsä aito. Hän tekisi ihan tismalleen saman uudelle

Eikä siinä mitään, sellaisiahan me olemme. Se, mikä tilanteessa epäaitoja sanoja enemmän häiritsi, oli se, että olisin halunnut tulla kuulluksi, mutta minua ei kuunneltu. Olisin halunnut kertoa, miten asiat ovat sujuneet minun kannaltani, minun näkökulmastani. Toinen henkilö sanoi, että hän ei tiennyt, mutta ei edelleenkään halunnut kuunnella ja kuulla. Ehkä hän ei jostain syystä pysty ottamaan vastaan, ehkä hänen vastaanottimensa on rikki tai pois päältä. Hän toisteli niitä henkisten ihmisten usein toistelemia, fatalistisia lauseita, kuten: ”Kaikki menee niin kuin kuuluukin” ja kertoi miten minun pitää asiaan suhtautua, päästää irti ja antaa asioiden edetä omalla painollaan.

Ei kai se, että asiat etenevät omalla painollaan, korvaa minun tarvettani tulla kuulluksi. Itse asiassa hänen tulkintansa tilanteesta ja elämänohjeet olivat melkoisen loukkaavia, minun ohittamistani ja paremmin tietämistä. Hän ei ollut läsnä, kuunnellut, vaan esitti ratkaisun, joka ei edellytä häneltä mitään. Taas teki mieli kiroilla. Säästäkää minut tyhjiltä sanoiltanne, joita olette oppineet toistelemaan, mutta joiden merkitystä ette edes ymmärrä.

Hupsis, lihaa

 En tiedä miten tässä näin kävi, mutta niin vaan kävi, että söin vahingossa jauhelihaa. Kuvittelin ostaneeni kaupasta vegeannoksen lounasruokaa, jonka söin hyvällä ruokahalulla. Vähän kyllä kävi mielessä, että onko tämä jauhelihaa, mutta pistelin vaan ruokaa poskeeni ja ajattelin, että onpa hyvin maustettua soijarouhetta. Syötyäni tarkistin etiketistä, että toden totta, eihän se ollut vegeruok

Hitsi, miten ihminen ei muka erota jauhelihaa ja soijarouhetta toisistaan.

Tuli vähän hassu olo tapahtuneesta, noin niin kuin mielen tasolla. Enkö minä ole enää kasvissyöjä? Sattumalta luin sosiaalisen median feediäni, ja siellä oli eräässä ryhmässä kysymys, jossa pyydettiin selittämään mitä kiinnittyminen (attachment) tarkoittaa, voiko siitä koskaan todella päästä irti ja jos voi niin miten. Ihmiset vastasivat kysyjälle hurjan hyvin, selittivät esimerkiksi että omista perheenjäsenistä ja muista rakkaista irti päästäminen on huippuvaikeaa, mutta onnistuu sen ajatuksen avulla, että elämämme täällä on vain tilapäistä. Se ei jatku ikuisesti, ja siinä mielessä läheisistä on oltava valmis luopumaan. Vastauksissa tuotiin esiin myös se, että kiinnittymiset omiin identiteetteihin olisi hyvä pystyä irrottamaan myös. Sekin on vaikeaa, mutta ainakin joistakin identiteeteistä irrottautuminen on tullut tämän korona-ajan kaupan päälle.

Otan tämän lihansyönnin harjoituksena irrottautua omista identiteeteistäni, siis kasvissyöjän identiteetistä. Mitään en tunnusta, mutta ehkäpä, kenties saattaa olla mahdollista, että olen viime aikoina jopa tuntenut jonkinlaista lievää paremmuutta ja intoa kehottaa muitakin kasvissyöntiin ympäristöystävällisyyden nimissä. Ehkä tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, että en ole yhtään sen parempi kuin muutkaan.

Hämmentävää oli se, että jauhelihasta ei tullut vatsa kipeäksi niin kuin viime kerralla vuosikausia sitten, kun söin ulkomailla lihaa kommunikaatiovaikeuksien seurauksena. Itse asiassa tällä kertaa lihan syöminen ei tuntunut missään, siis fyysisesti.

Vapaudesta

 Jos ihmettelette, niin kyllä täällä vielä hengissä ollaan. Ja terveenäkin vielä. Korona liippasi jo tosi läheltä, mutta ei tullut meille. Se tuli kahdesti rokotetuille, jotka olisivat voineet olla pulassa ilman rokotuksia, koska osalla heistä on ikää ja muita sairauksia. Yhden toipuminen kesti tosi kauan, eikä hän taida olla ihan kunnossa vieläkään.

Sosiaalisessa mediassa monet joogaopettajatkin puhuvat sen puolesta, että rokotusta ja varsinkin pakkorokotusta pitää vastustaa, koska meidän on säilytettävä vapautemme valita. Ja että ylipäätään koko korona-asian hoitaminen on kansalaisten vapauden rajoittamista. Niin kuin me muka muutenkaan olisimme vapaita. Emme ole, on vain kuvitelma vapaudesta, ja jokin kummallinen halu pitää siitä kiinni, vaikka se ei ole edes todellista. Niin kauan kuin elämme järjestäytyneessä yhteiskunnassa, me emme ole koskaan täysin vapaita. Silti järjestäytyneessä yhteiskunnassa eläminen on aina monin verroin parempi vaihtoehto kuin sen ulkopuolelle asettuminen.

Minä en ole törmännyt joogan yhteydessä puheeseen vapaudesta, paitsi siinä mielessä, että jooga ja etenkin meditaatio tekee meidät vapaiksi olosuhteista huolimatta. Toisin sanoen meditaation avulla olemme vapaita, vaikka olisimme vankilassa. Siinä on joogan vapaus, jota yksikään rokote ei voi meiltä viedä, sillä kyky meditoida ei katoa rokotuksessa.

Tässä teille vielä linkki Johanna Vehkoon Valheenpaljastaja-podcastiin, joka käsittelee salaliittoteorioita. Jaksossa 3 mukana on myös joogaopettaja Miia Jokiniva, joka on esiintynyt erityisen tolkullisesti sosiaalisessa mediassa näinä aikoina. Kiitos siitä hänelle.

Jäsentapaaminen

Järjestin joogayhdistyksen jäsentapaamisen. Zoomissa, jotta mahdollisimman moni pääsisi paikalle, ja ilman ilmoittautumista tai mitään muitakaan muodollisuuksia. Paikalle pääsi lopulta neljä ihmistä, joista yksi tuli puolesta välistä mukaan. Ja hyvä kun tuli. Tunsin entuudestaan kaksi ihmistä, kaksi tiesin mutta en varsinaisesti tuntenut.

Tehtiin aluksi meditaatio yhdessä, ja sen jälkeen juteltiin ilman sen suurempaa agendaa. Lähinnä olin kiinnostunut kuulemaan, mitä ihmisille kuuluu. Onneksi ihan hyvää.

Oli ihan älyttömän mukavaa väästä rupattelemaan toisten joogaihmisten kanssa, vaikka sitten kömpelössä zoomissa ja etänä. Siltikin se oli jonkinlainen kohokohta. Tunnin mittaisen tapaamisen järjestäminen ei myöskään ollut mikään liian suuri ponnistus, vaan vaati lähinnä kahden sähköpostin lähettämisen jäsenistölle sekä meditaation valitsemisen sekä ohjaamisen. Siinä se. Nyt mietin, koska voisi järjestää seuraavan tapaamisen ja koska ihmiset pääsisivät osallistumaan. Pari viestiä sain ihmisiltä, jotka ohjasivat omia joogatuntejaan juuri tapaamisen aikaan eivätkä siksi päässeet mukaan. Sellaista hetkeä ei olekaan, että kaikki pääsisivät.

Kalenterin tyhjenemistä

 Olin keväällä ihmeissäni, kun täytin syksyn kalenteria ja suunnittelin tekemisiäni. Yksi työhön liittyvä kurssi kiinnosti, mutta se meni päällekkäin joogakurssin kanssa. Olin lupautunut opettamaan joogan lyhytkurssin, vain neljä kertaa eräälle erityisryhmälle. Kurssia lykättiin moneen kertaan, mutta nyt se päätettiin ottaa ohjelmaan. Intuitio tai sisäinen ääni kuitenkin sanoi, että ota vaan se kiinnostava kurssi. Tapanani ei ole ottaa asioita päällekkäin, mutta luotin intuitioon ja ilmoittauduin. Pääsin kurssille, ja niin kävi, että joogakurssille ei tullut tarpeeksi ilmoittautuneita – minimi oli viisi, ilmoittautuneita oli kolme – joten sekin peruttiin. Ei enää päällekkäisyyksiä kalenterissa, vain tiukka vaihto yhdestä verkkotapahtumasta toiseen muutamana perjantaina.

Joogan opettamisesta on ihan uusia suunnitelmia ensi keväälle. Ei jatketa tällä tavalla, kun ei kerran suju.

Jättäydyin pois myös yhdestä työperäisestä yhteistyökuviosta. Se ei oikein toiminut, vaikka saimmekin jo jotakin aikaan, mutta nyt tuli raja vastaan. Minulla oli vahva tunne siitä, että kaksi muuta henkilöä eivät kuuntele minua, minun ajatuksiani ja ehdotuksiani ei huomioida vaan tulen jyrätyksi yli. Ihan varmasti kaikille parempi, että he jatkavat keskenään. Siitäkin vapautui aikaa muille, toivottavasti vaivattomammin eteneville projekteille.

Naapurirauha

Tähän taloon on laskeutunut rauha ja hiljaisuus, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Puhun nyt lauantaiaamuista ja meidän seinänaapureistamme. Aiemmin he ilmeisesti aloittivat perjantai-iltana alkoholipitoisen toiminnan, johon kuului oleellisena osana saunassa käyminen keskellä yötä. Aamupuolen kuvioihin kuului sitten ovien paiskominen ja se, että rouva huusi miehelleen. Kaikki touhu kuului hyvin seinän läpi, ja vaikka siihen jollakin tavalla tottui, ei se koskaan kivaa ollut. Kyseessä on siis eläkkeellä oleva pariskunta, ja vaikka he huusivat toisilleen, varsinkin rouva miehelleen, ei kyse ollut fyysisestä väkivallasta.

En tiedä mitä on tapahtunut eikä sillä ole väliäkään. Aiemmin joka ikinen viikko kellon tarkkuudella jatkunut touhu on nyt loppunut. Eikä se ole alkanut uudelleen, vaikka nyt sen loppumisesta on jo kuukausia. Vähän epäuskoisena vielä kuulostelen taloa lauantaiaamuisin, mutta ei, hiljaista on, sopuisaa ja rauhallista. Mikä onni!

Samalla on loppunut naapureiden saunassa ja suihkussa käyminen. He eivät ole rakentaneet asuntoon suihkua, ja koska lämpimän veden käyttö kellarin saunassa merkitään ylös, on helppo nähdä, että he eivät ole käyttäneet vettä sielläkään. En tiedä pitäisikö olla huolissaan heidän henkilökohtaisesta hygieniastaan – ja mitä naapurit voi sille tehdä.

Ei joogaryhmää

 Nyt kävi niin, että viime vuoden pitämäni joogaryhmä ei käynnisty tänä vuonna. Liian vähän ilmoittautuneita. Se on pettymys, joskaan ei mikään iso yllätys näinä erikoisina aikoina. Myös suositummilla opettajilla on ollut vaikeuksia saada joogaryhmiinsä tarpeeksi osallistujia, eivätkä ne ole hetkessä täynnä niin kuin ennen.

Näyttää siltä, että joogan opettaminen ja yhdessä joogaaminen alkaa hiipua minun elämästäni. Joogaan liittyvät asiat tapahtuvat nyt yksin, omalla joogamatollani, sekä tietokoneen äärellä. Tai no, joogista elämää yritän elää koko ajan. Sitä vaan ei enää niinkään huomaa.