Tänään oli paikallisen
joogayhdistyksen joogaohjaajien tapaaminen. Niitä on toki ollut vähintäänkin
kerran vuodessa ennenkin, mutta minä en ole aiemmin ehtinyt tai muuten saanut
raahauduttua paikalle. Nyt oli helppo mennä, huristella polkupyörällä läpi
kaupungin.
Joogaharjoituksen ohjasi ihminen,
joka oli saanut aivoinfarktin joskus 10 vuotta sitten. Hän oli pitkään koomassa,
eikä hänen pitänyt lääkärien mukaan herätä. Eikä hänen pitänyt istua
pyörätuolissa, käyttää rollaattoria, kävellä kävelykepin kanssa niin kuin hän
tänä päivänä tekee, eikä hänen pitänyt puhua. Hän ei ollut joogannut ennen
infarktia, mutta piti joogaa tosi isona ja merkittävänä asiana kuntoutumisessaan.
Hän siis on tänä päivänä vanhasta ammatistaan eläkkeellä, mutta työskentelee
joogaohjaajana. Täysin hän ei infarktista ole toipunut eikä toivu, mutta hän
vaikutti olevan hyvinkin sinut asian kanssa.
Hänen ohjaamansa harjoitus oli tosi
kiva, siinä oli paljon kaikkea mukavaa. Siinä nyt oli vaan yksi puute: se ei
ollut kundaliinijoogaa. Joka tapauksessa harjoitus verrytti minun selän ja
pakaroiden lihaksia, jotka eilen itse ohjaamani aamusadhanan harjoitus sai
tuntumaan vähän kireiltä. Sellaisilta, että lihaksilla on tehty jotakin, mitä
niillä ei joka päivä tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti