Tänään on ollut parempi päivä kuin
eilen. Vähemmän ahdistus- ja itkukohtauksia ainakin. Sen sijaan paljon
kotitöitä, puutarhatöitä, ja 15 kilometrin mäkitreenit polkupyörällä. Niin on
ajatukset pitkälti pysyneet pois työ(ttömyys)tilanteesta.
Jokin aika sitten tutustuin enkelien
maailmaan lukemalla ensimmäisen kirjani enkeleistä. Kesti jonkin aikaa, tähän
asti, ennen kuin tuntui luontevalta kirjoittaa enkeleistä yhtään mitään. Kirjan
myötä olen kuitenkin yrittänyt tutustua enkelien maailmaan, ja siihen ”omaan”
enkeliini, ja loppujen lopuksi se ei ole ollut mitenkään vaikeaa. Yllättävän
helppoa on tuntea jonkun läsnäolo takanani, vähän yläpuolellani. Ja niin kuin
monet asiat, tunnen läsnäolon värinä, tai oikeastaan kahtena värinä, vaalean
lilana ja vaaleanpunaisena.
Kirjasta jäi erityisen hyvin mieleen
se ajatus, että meillä kaikilla on oma suojelusenkelimme, joka seuraa meitä
elämästä toiseen. He ovat meidän ikuisia seuralaisia, jotka ovat erityisen
lähellä kun olemme lapsia, mutta aikuistuttuamme he ikään kuin astuvat askeleen
tai ehkä kaksikin taaksepäin. Meidän oma valintamme on, pyydämmekö enkeliltämme
apua ja olemmeko hänen kanssaan tekemisissä, vai käännymmekö enkelistämme
poispäin. Enkelimme on siinä joka tapauksessa. Työttömänä ja toimettomana hän
voi turhautua ja olla aika traaginen enkelien maailman näkökulmasta. Siksi
kysymys kuuluukin, miksi meistä jokainen ei olisi tekemisissä oman enkelinsä
kanssa, joka on tietyllä tavalla riippuvainen meistä, ja joka voi auttaa
monella tavalla ihan arkistakin elämäämme.
Eikä se niin vaikeaa ole. Ensimmäinen
juttu voisi olla vaikka kiittää enkeliä siitä, että se on olemassa ja läsnä.
Minä olen ottanut tavakseni kiittää omaa enkeliäni hiljaa mielessäni aina illalla
nukkumaan mennessäni. Kiittäminen tuntuu kivalta ja hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti