Olin
vanhan ja sairaan, pitkään sairastaneen sukulaisen hautajaisissa. Tilaisuus oli
pienimuotoinen, vaikka paikalle tuli niitäkin sukulaisia, joita tapaan tosi
harvoin. Mutta kun suku on siltä(kin) puolelta niin kovin pieni. Virallinen
osuus, jossa pappi oli seremoniamestarina, oli lyhyt ja kivuton. Muut moittivat
papin puhetta, ei kuulemma ollut hyvä. Itse mietin enempi hänen ammatinvalintaansa.
Että on siinäkin, hautajaisia toinen toisensa perään, tuntikausia. Meidän vuoro
oli viimeisenä, ja pappi olisi tullut hautajaiskahveillekin, mutta hänen
kanssaan asioinut sukulainen oli todennut, että ei tarvitse.
Voileipäkakkua,
ja minulle tiskin alta kasvispiirakkaa. Vähän kankeaa jutustelua, joka kyllä
lähti pikkuhiljaa sujumaan. Ja silti, kaikkien näiden vuosien jälkeen sitä
soljahtaa kuin itsestään siihen samaan sosiaaliseen rooliin kuin aina ennenkin,
lapsesta asti. Se on se hiljaisen rooli. Kuuntelija. Nyt se vaan ei jostain
syystä häirinnyt samalla tavalla kuin joskus aiemmin. Nyt en tuntenut itseäni
latistetuksi ja vaiennetuksi. Ehkä sekin on jonkinlaista edistystä.
2 kommenttia:
Samaa teemaa pohdin itse eilen. Kuinka aina solahdan tietyssä perhekontekstissa samaan muottiin. Heidän silmissään näen itseni epäonnistuneena, kun en toimi kuin valtavirta suorittajat. Enkä saa omaa sisintäni kuuluvaksi. Mutta kuten itsekin kirjoitit, niin muakaan se ei enää niin haittaa. Ihmiset on sellaisia kuin ne on. Minä en heitä pysty muuttamaan. Ainoa asia, jolle jotakin voin tehdä on oma asenne ja ajatukset.
Eikö vaan olekin jännä, miten tiukassa vanhat roolit ovat. Mutta sitten kuitenkin, jos oma asenne ja ajatukset muuttuvat, niin silloinhan koko asetelma muuttuu, se ei ole enää sama.
Lähetä kommentti