En ole
koskaan omakohtaisesti tajunnut kivun ja sairauden lempeästi opettavaa voimaa.
Minut kipu tekee ärtyisäksi, sitten lähinnä sekopäiseksi. Ei se mitään opeta,
paitsi sen, että en kestä kipua.
Sairastuimme
siipan kanssa molemmat hengitystieinfektioon saman tien, kun palasimme
Intiasta. Epäilen, että Delhissä viettämällämme ajalla on oma osuutensa tähän.
Delhissä kun ilma on niin saastunutta, ettei sitä pitäisi hengittää ollenkaan.
Ehkä se laski meidän muuten varsin hyvää vastustuskykyä. Tiedä häntä. Joka
tapauksessa tauti on nyt sitä lajia, joka kestää ja kestää. En muista koska
minulla olisi ollut kaksi viikkoa yskä. Ja todellakin, nyt alkaa jo
kyllästyttää yskiä. Päähänkin sattuu.
Eikä siinä
vielä kaikki. Viikolla olin menossa ohjaamaan joogatuntia, kun tuiskahdin
liukkaassa kohdassa pyrstölleni. Loukkasin vasemman käsivarteni. En tiedä miten
se on tärähtänyt, venähtänyt tai ehkä jopa vähän revähtänyt, mutta kyynärpää on
ihan musta ja käsi melko lailla pois pelistä. Murtunut se ei ole, siitä olen
vakuuttunut – kaksi kertaa olen murtanut käteni, eikä tämä ole nyt sellaista.
Mutta joka tapauksessa käsi on pitkälti pois pelistä. Sormet liikkuu, eli
hiirtä voin käyttää, mutta moni muu homma on liian tuskallista. Niin kuin
pukeminen aamulla, kun käsi on vielä kankea ja erityisen kipeä. Silloin alkaa
kiukuttaa todella: pitäisi mennä töihin, mutta ihminen on avuton kuin
pikkulapsi, eikä saa vaatteita päälleen. Onneksi on siippa.
Joogatuntien
ohjaaminen loukkaantuneella kädellä sujui kohtuullisesti, mutta tänä aamuna jäi
aamusadhanassa oma fyysinen sarja tekemättä. Se nyt ei vaan sujunut, joten
kävin alustalle lepäämään. Ei ollenkaan hassumpi vaihtoehto. Mantraamista käsi
ei estä, mutta kipeä kurkki ja painunut ääni tekivät siitä varsin
mielenkiintoista.
Toivottavasti
kohta jo helpottaa.
2 kommenttia:
Kiitos näistä kertomuksista! Innolla odottelen lisää :)
Mitä, lisää tarinoita Intiasta? Vai jatkoa sairaskertomukselle? :D
Lähetä kommentti