Suomalaisten onnellisuudesta

Kanssajoogaaja kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että intialaiset ovat onnellisia mutta suomalaiset eivät. Väite jäi vaivaamaan, vaikka en ehtinyt siihen aikanaan reagoida. Piti kaivaa verkosta esiin onnellisuuden mittaus maittain vuosina 2013–2015. Sen mukaan Suomi on sijalla viisi, eli Suomessa asuvat maailman viidenneksi onnellisimmat ihmiset. Intia on sijalla 118.

Toki tunnistan kanssajoogaajan havainnon. Eivät suomalaiset erityisen onnellisilta vaikuta, päinvastoin. Pikemminkin pimeyden lannistamilta valittajilta, joiden elämässä on jokin aina enemmän tai vähemmän pielessä. Tälle onnellisuuden peittelemiselle on kulttuurissamme pitkät perinteet. Ei ole millään tavalla suotavaa näyttää, että asiat ovat hyvin ja ihminen onnellinen. Onnellinen ihminenhän on kehityksen jarru. Sanotaan, että kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Ja hyvinhän se Suomessa kätketään. Jos ei kätketä, se otetaan pois, näin uskotaan, ja siihen uskomukseen on pitkät perinteet.

Intiassa taas ihmiset vaikuttavat hyvinkin onnellisilta, vaikka heillä ei ole siihen mitään syytä. Vaikka heillä ei ole mitään. Se kuuluu paikalliseen kulttuuriin ja hyviin tapoihin. Todennäköisesti sekin maanviljelijä, joka seuraavana päivänä riistää hengen itseltään, koska ei näe mitään mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä, näyttää onnelliselta loppuun asti. Onnellisuutta kuuluu esittää, toisin kuin meidän täällä Suomessa.

Vaikka onnen piilottamiseen on meillä Suomessa pitkät perinteet, voisi sitä perinnettä alkaa jo kovaa vauhtia muuttamaan. Ei tule paha silmä viemään onnea pois, vaikka sitä vähän vilauttaisikin. Tai vaikka vähän enemmänkin. Sen sijaan elämä voisi olla jollakin tavalla helpompaa ja kevyempää, jos onnea ei tarvitsisi kätkeä niin syvälle. Yritetäänkö, edes pienillä asioilla aluksi.