Nyt,
vihdoin ja viimein, pääsin kaikkien linkkisotkujen jälkeen osallistumaan
online-sadhanaan. Jippii. Meitä oli siellä vähän toistakymmentä. Mutta ei
kaikki vieläkään mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Jostain syystä sadhanan
vetäjän langaton mikki ritisi ja rätisi piinaavalla tavalla aina kun hän puhui.
Kestin sen Japji Sahibin ajan ja vielä harjoituksenkin, mutta mantrojen alkaessa
oli pakko poistua. Jos olisin ollut reipas, olisin toistanut sadhanamantrat
kotikoneilla, mutta koska siihen tarvittava väline oli alakerrassa ja minä olin
yläkerrassa, annoin laiskuudelle vallan ja kömmin siipan viereen takaisin
peiton alle.
Sadhana on
aina ollut minulle must. Se, mistä ei tingitä. Näin pitkää taukoa minulla ei
ole ollut yhteisestä sadhanasta naismuistiin. Oman harjoitukseni olen tehnyt
arkiaamuisin, niin kuin ennenkin. Vähän aikaa ennen kuin tämä poikkeusaika
alkoi, tuli mieleen kysymys, että selviäisinkö ilman ryhmäsadhanaa, voisinko
luopua siitä. Mietin asiaa ja tulin tulokseen, että voisin. Aiemmin ajatus viikoittaisesta
ryhmäsadhanasta luopumisesta oli tuntunut mahdottomalta. Jostain syystä nyt ei
enää, totesin, että voin ihan hyvin tehdä harjoituksen yksin kotona, vaikka ei
se sama asia olekaan.
Jännää,
että ajatus sadhanasta luopumisesta tuli mieleen pohdittavaksi.
Joka
tapauksessa, tärkeää näinä poikkeusaikoina on pitää oma harjoitus yllä, vaikka
välillä vähän laiskottelisikin. Juuri nyt oma harjoitus on ehkä tärkeämpi kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti