Piipahdus ihmisten ilmoilla

Nyt ei enää voi olla huomaamatta, kuinka valoisan aika pitenee iltapäivisin. Lumipeite auttaa asiaa, ja se taivaalle ilmestynyt kirkasvalolamppu. Elämä alkaa voittaa, ja välillä alkaa tehdä mieli kurkistella maailmaa eikä vaan kiertyä kerälle peiton alle.

Alkoi tehdä mieli elokuviin, ja eilen kävimme katsomassa kotimaisen filmin Ainoat oikeat. Se oli aivan mahtava, tykkäsin siitä kovasti. Maailmaa siinä ei pelastettu, mutta ei aina tarvitsekaan. Elokuva on kutkuttanut mieltäni vielä tänäänkin. Siippa katseli eilen netistä millaisia arvosteluja elokuva oli saanut. Kovin korkealle sitä eivät lehtien mieskriitikot olleet rankanneet. Ehkä se sitten oli enemmän naisten elokuva, niin kuin romanttiset komediat monesti ovat.

Elokuvan jälkeen kävimme ulkona syömässä. Mieli teki ravintolan listalla olleita focaccia-leipiä paljon enemmän kuin listan ainoaa kasvisruokaa. Focaccioissa oli täytteenä kanaa, katkarapuja tai possua. Mutta tarjoilija suhtautui hyvin suopeasti ehdotukseeni, että saisin kanatäytteisen focaccian, jossa se kana olisikin vaihdettu halloumiin. Sellaisen sain, ja hyvää oli. Lisäksi riemastuin siitä, että ravintolassa oli alkoholitonta siideriä. Olen jo vuosia kysellyt aina ravintolassa alkoholitonta siideriä tai alkoholitonta valkoviiniä, ja kun kumpaakaan ei ole ollut tarjolla, lopulta tilannut kivennäisvettä. Mutta viime aikoina on jokunen kerta tärpännyt, eikä minun ole tarvinnut ryystää kuplavettä. Vielä kun tarjoilija teki minulle tosi hyvän kupillisen kaakaota jälkiruuaksi, oli iltani tosi onnistunut. Eikä siipallakaan kuulemma ollenkaan hullumpaa ollut.

Irtisanoutuminen

Minulla on vuoden 2012 elokuusta lähtien ollut yksi vakituinen kundaliinijoogatunti viikossa ohjattavanani. Viime aikoina on takaraivoon tullut vahva tunne siitä, että minun on lopetettava sen ohjaaminen. En tiedä yhtään miksi. Ja kun en ole tunnetta heti seurannut, se on vaan vahvistunut ja vahvistunut. Eikä siihen auttanut pohdinnat siitä, mitä työttömyyskassa sanoo tällaiseen irtisanoutumiseen, tai mistä saisin uuden tunnin tilalle, sillä mielelläni pidän yhden vakitunnin viikossa.

Niinpä äsken otin puhelimen kauniiseen käteen, ja soitin paikan omistajalle. Sanoin itseni irti. Hän ei ollut ollenkaan mielissään. Hänen mielestään minun olisi pitänyt irtisanoutua joulutauon aikana, näin kesken kautta irtisanoutumista hän piti alhaisena temppuna. Ehkä se olikin, en tiedä, mutta siihen minulla on työntekijänä kaikki oikeus, siis tietenkin kahden viikon irtisanomisaikaa noudattaen. Hän kyseli moneen kertaan syytä lähtööni, mutta vaikeapa sitä oli selittää, kun en sitä oikein tiedä itsekään.

Omistaja myös syyllisti minua tosi reippaasti, ja toisteli kuinka epäreilua tämä on asiakkaita kohtaan. Kuinka monet asiakkaat ovat kysyneet, että jatkanko minä, ja he ovat luvanneet, että jatkan. Ja niin asiakkaat ovat ostaneet 10 kerran kortteja ihan vaan minun takia. Minä kiemurtelin puhelimessa ja olisin NIIIN halunnut vetää irtisanomiseni takaisin, mutta en voinut. En voinut antaa tuumaakaan periksi, vaan minun oli seurattava intuitiotani. Olin sitä jo liian kauan hautonut takaraivossani. Mutta totta on, että kaikkien ihanien, ihanien joogaajien takia irtisanoutuminen tuntui pahalta.

Vasta puhelun jälkeen tajusin mitä omistaja oikein teki. Hän ruokki minun turhamaista egoani ihan mahtavalla tavalla. Kiertoteiden kautta olen kuullut, että minun joogatunneista on tykätty, ja joogassa kävijöiden määrä onkin noussut tasaisesti sinä aikana, kun olen tunteja ohjannut. Mutta sehän ei tarkoita, etteikö seuraavastakin joogaohjaajasta pidettäisi. Hän voi olla vaikka miten paljon minua pidetympi. En minä ole paras enkä korvaamaton, en ole enkä haluakaan olla. Sitä paitsi jooga on se juttu, ei se, kuka sitä ohjaa.

Huh, vähän kyllä jännittää tällainen askel elämässä. Ei päivätyötä, eikä vakituntiakaan enää tammikuun jälkeen. Mitäköhän elämällä oikein on suunnitelmissa minun varalleni, kun näin pitää raivata tilaa jollekin uudelle.

Lohdutusuni

En ole pitkään aikaan nähnyt lohtu-unia, mutta viime yönä näin. Unessa oli niinkin villi juoni, että ratsastin kengurulla. Luulin, että olisin pelännyt kyytiä, mutta se osoittautuikin tosi vakaaksi ja mukavasi menoksi, hankalasta maastosta huolimatta. Ja komean turbaanipäisen kengurukuskin sylissä oli mitä ihanin istua. Minulla oli siinä pehmeää, mukavaa ja turvallista. Itse asiassa kaikki oli aivan täydellistä, niin kuin lohtu-unessa pitääkin olla. Sehän se lohtu-unen idea onkin, että unen tunnelman voimin jaksaa taas vähän matkaa omaa ankeaa elämäänsä eteenpäin. Se nyt tässä tietenkin on aika mielenkiintoista, että meneekö minulla juuri nyt niin huonosti, että lohtu-unen piti tulla apuun. Ehkä sitten, kai minun alitajuntani tietää millaisia unia mihinkin kohtaan pitää pistää pyörimään.

Ihana kengurukuski, mitenköhän hänet voisi tavata uudelleen.

Jooga ja ääni

Niin, se retriitti. Sen otsikkona oli jooga ja ääni, ja me teimme paljon kundaliinijoogaharjoituksia ja jonkin verran ääniharjoituksia. Ja välillä rentouduimme tai joogasimme äänikylvyssä.

Minun retriittiä määritti aika pitkälle se, että en ollut fyysisesti ollenkaan parhaimmillani. Nuhasta vielä jämät jäljellä, ja yskä. Ne saivat kehon värähtelemään äänen mukaan vähän toisella tavalla kuin niin sanotuissa normaaliolosuhteissa. Lisäksi minulla oli juuri ollut kivuliaita selkäongelmia, eli fasettilukkoja alaselässä. Retriittiin mennessä lukot olivat jo auenneet, mutta selkä ei vielä ollut mitenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ja kaiken kruunasi kuukautiset tuskallisten kramppien ja teurastusta muistuttavan vuodon kera. Kaiken tämän takia jätin vatsan ja alaselän alueelle kohdistuvat joogaliikkeet kokonaan tekemättä, kuten myös raskaimmat harjoitukset kuten aurinkotervehdykset, ja vaan lepäsin niiden aikana.

Jos joogamatollani oli meno aika rauhallista, niin mielessä vilisti sitäkin enemmän asioita. En tiedä mistä niitä ajatuksia oikein kumpusikaan. Kesken jonkin harjoituksen sain päähäni, että kundaliinijooga on oikeastaan ihan tyhmää ja tarpeetontakin, joten taidan lopettaa sen kokonaan. Vähän kyllä vihlaisi, että mitäs sitten tilalle, kun jooga vie elämästäni niin ison osan. Onneksi tuo ajatus ei viihtynyt minun matkassani kauaa, vaan meni pois.

Toinen jännä juttu, jota luultavasti pitää pureskella vielä jonkin aikaa, oli huomata kuinka vaikea minun oli tehdä niitä ääniharjoituksia. Kundaliinijoogaharjoitukset ovat helppoja, ja minun on aina ollut tosi helppoa tehdä mitä harjoituksessa tehdä pitää, vaikka kyseessä olisi joku hullunkurinen tai jollakin tavalla eriskummallinen harjoitus. Sen vaan tekee, mitään kyselemättä tai tekemistään kyseenalaistamatta. (Nyt en puhu harjoituksista, joissa fysiikka ei riitä. Ne ovat eri asia.) Mutta ääniharjoituksiin olisin tarvinnut paljon enemmän motivointia kuin mitä oli tarjolla. Monessa kohtaa kävikin niin, että jäin kuuntelemaan muiden ääniä, ja olin itse ihan hiljaa. Mikä ei tietenkään sekään ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Joskus siinä iässä, kun hevoset alkoivat kiinnostaa, aloin käydä ravitallilla koska ratsastamiseen ei ollut rahaa. Siellä työskenteli vanha mies, puolimustalainen, joka neuvoi minut hevoshommissa alkuun. Olin ollut tallilla vasta muutamana päivänä, kun hän totesi, että Jagdev on sellainen ihminen, joka tekee pyytämällä mitä vaan, mutta käskemällä ei mitään. Hän siis näki minusta hyvin nopeasti jotakin sellaista, mitä en itse vielä silloin tiennyt. Mutta tähän asiaan olen törmännyt uudestaan ja uudestaan elämässäni. Jos käsketään, minulla menee jarrut päälle ihan automaattisesti. Samasta syystä olen varmastikin hakeutunut joogaan, ja juuri sellaisten joogaohjaajien tunneille, jotka korostavat itsen kuuntelemista, ja esittävät harjoitusten tekemisen ikään kuin ehdotuksina. He eivät käske tai komenna, ja minä voin päättää teenkö niin kuin he ehdottavat. Ja silloin totta kai teen, niin pitkälle kuin vaan kykenen.

Viikonlopun ääniharjoitusten esittely oli vähän toisenlainen. Ei kyse ollut suoranaisesta käskemisestä, enkä nyt ihan saa otetta siitä, miksi minä asetuin vastahankaan ja jumpittelemaan. En tiedä, tätä pitää miettiä vielä. Omalta osaltaan nekin harjoitukset siis vastaavat kysymykseen: ”Kuka minä olen”.

Retriitissä jäin kaipaamaan kahta ihan konkreettista asiaa. Ensimmäinen oli kunnon yöunet. Jos illan viimeisen harjoituksen ja aamun ensimmäisen harjoituksen väliin jää aikaa vain 7 tuntia, on se minusta melko vähän. Kyllä sen sitten ihmisistä huomasikin: äänikylvyssä äänet meinasi hukkua ihan kokonaan kylpijöiden kuorsauksen ja tuhinan alle. Toinen, mitä kaipasin, oli mantrat. Edes yksi 11 minuutin mittainen mantrameditaatio olisi tämän kaipuuni täyttänyt. Mutta sellaista ei tällä kerralla ollut ohjelmassa. Ehkä joskus toiste. Mielelläni lähden toistekin tällaiseen retriittiin, jos vaan tilaisuus tulee.