maanantai 23. tammikuuta 2017

Sanomisen vaikeudesta



Kipu ja sairaus jatkuu, joskin hengitystieinfektio on jo pikkuhiljaa jättämässä minut. En muista koskaan sairastaneeni tavallista flunssaa näin pitkään. Homeopaattiset flunssalääkkeet alkavat lopulta purra. Mutta niin vain oli minun homeopaattinikin flunssassa, kun kävin hänen vastaanotollaan tänään. Käsi vaivaa edelleen. Se on päivä päivältä parempi, mutta voi hitsi miten hitaasti. Käsi häiritsee niin paljon, etten ole tehnyt muutamaa hassua asanaa lukuun ottamatta fyysistä joogaa kaatumiseni jälkeen. Ei tunnu hyvältä idealta.

Puhuimme homeopaattini kanssa Intiasta. Hän halusi tietenkin kuulla matkan kuulumiset. Ja kerroinhan minä, vaikka huomaan, että en kauheasti haluaisi puhua meidän matkasta ja kaikesta siitä, mitä näimme ja koimme. Mitä kauemmin matkasta on kulunut aikaa, sen vähemmän haluan jakaa. Ehkä siksi, etten kuitenkaan onnistu välittämään juuri mitään oleellista matkasta ja meidän kokemuksista. Kuvia voin näyttää, ehkä ne kertovat paremmin kuin minä. Tai ehkä haluttomuuteni johtuu siitä, että en oikein itsekään saa kiinni koko Intiasta. Kyllä, siellä me olimme, mutta mitä sitten? Miten voisin sanoa siitä mitään?

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kipua ja sairautta



En ole koskaan omakohtaisesti tajunnut kivun ja sairauden lempeästi opettavaa voimaa. Minut kipu tekee ärtyisäksi, sitten lähinnä sekopäiseksi. Ei se mitään opeta, paitsi sen, että en kestä kipua.

Sairastuimme siipan kanssa molemmat hengitystieinfektioon saman tien, kun palasimme Intiasta. Epäilen, että Delhissä viettämällämme ajalla on oma osuutensa tähän. Delhissä kun ilma on niin saastunutta, ettei sitä pitäisi hengittää ollenkaan. Ehkä se laski meidän muuten varsin hyvää vastustuskykyä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa tauti on nyt sitä lajia, joka kestää ja kestää. En muista koska minulla olisi ollut kaksi viikkoa yskä. Ja todellakin, nyt alkaa jo kyllästyttää yskiä. Päähänkin sattuu.

Eikä siinä vielä kaikki. Viikolla olin menossa ohjaamaan joogatuntia, kun tuiskahdin liukkaassa kohdassa pyrstölleni. Loukkasin vasemman käsivarteni. En tiedä miten se on tärähtänyt, venähtänyt tai ehkä jopa vähän revähtänyt, mutta kyynärpää on ihan musta ja käsi melko lailla pois pelistä. Murtunut se ei ole, siitä olen vakuuttunut – kaksi kertaa olen murtanut käteni, eikä tämä ole nyt sellaista. Mutta joka tapauksessa käsi on pitkälti pois pelistä. Sormet liikkuu, eli hiirtä voin käyttää, mutta moni muu homma on liian tuskallista. Niin kuin pukeminen aamulla, kun käsi on vielä kankea ja erityisen kipeä. Silloin alkaa kiukuttaa todella: pitäisi mennä töihin, mutta ihminen on avuton kuin pikkulapsi, eikä saa vaatteita päälleen. Onneksi on siippa.

Joogatuntien ohjaaminen loukkaantuneella kädellä sujui kohtuullisesti, mutta tänä aamuna jäi aamusadhanassa oma fyysinen sarja tekemättä. Se nyt ei vaan sujunut, joten kävin alustalle lepäämään. Ei ollenkaan hassumpi vaihtoehto. Mantraamista käsi ei estä, mutta kipeä kurkki ja painunut ääni tekivät siitä varsin mielenkiintoista.

Toivottavasti kohta jo helpottaa.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Temppeleissä



Intiassa vierailimme – totta kai – temppeleissä, useissakin. Kävimme kahdessa hindutemppelissä, joista ensimmäinen, Shree Durgiana Tirath, on arkkitehtonisesti kopio Amritsarin ja todennäköisesti koko maailman kuuluisimmasta sikhitemppelistä, Harmandir Sahibista. Emme käyneet Shree Durgiana Tirathissa sisällä, mutta kiersimme sen ympärillä olevan altaan.





Toinen hindutemppeli, jossa kävimme heti ensimmäisen jälkeen, on Mandir Mata Lal Devi. Siellä hinduismin ja hindujumalien paremmasta tuntemuksesta olisi voinut olla paljonkin iloa. Nyt siitä jäi parhaiten mieleen loputtomat peilimosaiikit temppelin seinillä.


Hindutemppeleistä ei jäänyt erityisen mukavaa muistoa. Pikemminkin likainen ja meluisa. Varsinkin Shree Durgiana Tirath oli paikka, josta halusin nopeasti pois. Mandir Mata Lal Devissä oli helpompi olla, mutta vaikea minun oli sieltäkään tavoittaa mitään hartautta tai pyhyyttä tai muita asioita, jotka olen tottunut liittämään kirkkoihin ja temppeleihin.

Sikhitemppelit, gurdwarat olivat kokonaan toinen juttu. Me vierailimme useassa, tietenkin Harmandir Sahibissa, jossa olisin voinut viettää aikaa loputtomasti. Sen temppelin tunnelmaa on vaikea kuvailla, mutta kaiken kaikkiaan siellä oli hyvä olla. Siellä oli helppo olla onnellinen ihan kaikilla olemisen tasoilla. Jollakin kummalla tavalla siellä myös tunsi kuuluvansa niiden ihmisten pariin, joiden kanssa siellä olimme – huolimatta siitä, että me kalpeanaamat herätimme kyllä paljon huomiota erilaisuudellamme. Monet halusivat ottaa kännykällään kuvan itsestään meidän kanssa. Luulen, että minua ei ole koskaan kuvattu niin paljon kuin Amritsarissa.


Kävimme myös muissa gurdwaroissa, Amritsarissa kahdessa ja Delhissä yhdessä. Harmandir Sahib oli tietenkin suurin, kaunein ja ainoa kullattu, mutta jotakin syvältä koskettavaa koin niissä kaikissa. Päällimmäiseksi mieleen eivät jääneet syvät kosketukset vaan se yksinkertainen onni ja olemisen keveys, joka löytyi niistä jokaisesta.



torstai 5. tammikuuta 2017

Autoriksalla, taksilla ja skootterilla



Jotain pitää kirjoittaa myös intialaisesta liikenteestä. Kauheasti siitä ei kertynyt kokemuksia, mutta jotain kuitenkin – ja lähinnä tieliikenteestä. Raideliikenne jäi tällä kertaa kokematta, tai ainakin junat, sillä Delhin modernilla, mainiolla ja yllättävän vähäruuhkaisella metrolla ajelimme kyllä. Metron oli lähes lentokenttätasoinen turvatarkastus, jossa kaikki laukut läpivalaistaan ja ihmiset skannataan myös sillä käsivehkeellä. Intiassa miehet ja naiset tarkastetaan erikseen – miehet kaikkien nähtävillä ja naiset pienessä kopissa muilta näkymättömissä.

Käsittämättömintä oli liikenne Amritsarin keskustan kaduilla ja kujilla. Siellä me kuljimme enimmäkseen autoriksalla, sillä taksit olivat liian isoja ja kömpelöitä ahtaisiin tiloihin. Moottoripyörä tai skootteri olisi ollut paras ja näppärin menopeli, ja itse asiassa kerran skootterin kyytiin pääsinkin. Se oli huisin hauskaa! Lähinnä varmaan siksi, että kuski ei ollut ajanut Intiassa vuosikausiin. Hän oli varovainen kuski, eurooppalaiseen liikenteeseen tottunut, eikä ollenkaan sellainen huimapää kuin paikalliset.


Intiassa on periaatteessa vasemmanpuoleinen liikenne, mutta sitä sääntöä noudatetaan varsin joustavasti, varsinkin kaupunkiliikenteessä. Moottoritiellä kaikki näyttivät pysyvän omalla puolellaan tietä, mutta se saattoi johtua siitä, että moottoritiellä oli hyvin hiljaista. Liikennesääntöjä ei tarvitse osata montaa. Tai no, ehkä Delhin kokoisessa kaupungissa vähän enemmän kuin Amritsarissa. Mutta Amritsarin liikenne sujui mainiosti säännöllä, jonka mukaan pienempi väistää isompaa. That’s it. Ja tietenkin pitää muistaa, että lehmä on kaikkein isoin, sitä väistävät ihan kaikki armeijan ajoneuvoista lähtien.

Intialaisessa liikenteessä yksi merkittävin ero länsimaiseen verrattuna on se, että siellä ei koskaan katsota taaksepäin. Jos joku pyrkii ohitsesi, varoittaa hän siitä tööttäämällä torvea. Ja ne torvet soivat! Hyvänen aika sitä torvien toitotusta! Mutta torven soitto on siellä osa hyvää liikennekäyttäytymistä ja kuuluu asiaan.


Amritsarissa meidän vakituiseksi autoriksan kuljettajaksi päätyi Arjun. Hän päivysti meidän hotellin edessä, ja poimi meidät kyytiin useamman kerran. Hän vei meidät mihin halusimme ja jäi odottamaan, tai tuli noutamaan meidän tismalleen sovittuun aikaan. Hän antoi meille puhelinnumeronsa, joten lopulta soitimme aina hänelle, kun olimme lähdössä jonnekin. Paitsi kun menimme temppeliin klo 3 aamulla, silloin tilasimme taksin etukäteen. Ja se taksi olikin myöhässä 15 minuuttia – toisin kuin Arjun, joka ei myöhästynyt koskaan. Arjun myös ehdotti meille paikkoja, joissa voisimme vierailla. Hän löysi helposti tiensä siihen gurdwaraan, jossa hän ei ollut aiemmin käynyt ja johon hän ei siis entuudestaan tuntenut reittiä. Toivottavasti Arjunilla riittää asiakkaita myös jatkossa, sillä hän oli mitä parhain, ystävällisin ja huomaavaisin kuski.

Käveleminen Amritsarin ja Delhin kaduilla on ihan oma lukunsa, siitä ehkä joskus myöhemmin.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Intialaista ruokaa



Aloitetaan vaikka ruuasta. Se on aina hyvä ja kiinnostava aihe. Intialainen ruoka on vieläpä tosi hyvää, tai ainakin se intialainen ruoka, jonka minä tunnen. Olen syönyt enempi Pohjois-Intian ruokaa, joka ei ole yhtä tulista kuin eteläintialainen, eikä pohjoisessa käytetä ruuassa ainakaan samassa määrin kookosta. Ruoka syödään usein leivän, ei riisin kanssa, eikä se leipä yleensä ole naan-leipää, vaikka niin meille täällä lännessä annetaan ymmärtää. En ole ihan kauhean hyvin perillä Intian leipäskenestä, mutta käsittääkseni leipä on pohjoisessa usein rotia, parathasia tai maissieipää, jonka nimeä en muista. Varmasti muitakin leipävariantteja on olemassa, en ehtinyt niihin hyvin perehtyä.

Leivän paistaminen tandooriuunissa näytti yhdessä ravintolassa tältä.


Ravintola ei ollut suuren suuri, mutta keittiössä leivänpaistajat näyttävät täysin työllistetyiltä. Eli leipää menee paljon. Hygieniapasseja näillä paistajilla ei tainnut olla, mutta silti ruoka oli tosi hyvää, joskin minun makuun vähän turhan suolaista, eikä ruoka aiheuttanut mitään ongelmia. Myöhemmin matkakumppanimme SP onnistui nappaamaan jostain matkaansa vatsapöpön, joka vei hänet sairaalaan. Me matkasimme siinä vaiheessa vähän eri reittejä, ja me siipan kanssa vältimme kaikki vatsaongelmat. Tai no, pientä nipistelyä lukuun ottamatta, mutta se kai kuuluu asiaan. Varsinkin kun maitohappobakteerikapselit eivät riittäneet ihan matkan loppuun asti.

Tässä vielä muutama kuva siitä 100 vuotta vanhan ravintolan keittiöstä, jossa söimme palak paneeria, dal makhnia, paistettua riisiä ja jotakin leipää. Lisukkeena oli säilöttyjä sitruunapaloja ja punasipulia, ja jälkiruuaksi makeaa lassia.




Kaikkein kummallisin asia Intiassa oli kuitenkin se, että tosi hyvästä ruuasta huolimatta minulla ei ollut nälkä. En jaksanut syödä juuri mitään. Sama kummallisuus nukkumisen kanssa: en saanut unta, heräilin ja lopulta nukuin vain muutaman tunnin yössä. Silti olin päivisin aivan pirteä. En ole ikinä kokenut missään vastaavaa. Päinvastoin, olen aina syönyt ja nukkunut hyvällä halulla. Kotona nukahtelen nojatuoliin iltaisin, mutta Intiassa uni ei tahtonut tulla edes houkuttelemalla. Se oli varsin mukavaa, sillä ei ole hauskaa olla väsynyt ja nälkäinen.