Suomalaisten onnellisuudesta

Kanssajoogaaja kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että intialaiset ovat onnellisia mutta suomalaiset eivät. Väite jäi vaivaamaan, vaikka en ehtinyt siihen aikanaan reagoida. Piti kaivaa verkosta esiin onnellisuuden mittaus maittain vuosina 2013–2015. Sen mukaan Suomi on sijalla viisi, eli Suomessa asuvat maailman viidenneksi onnellisimmat ihmiset. Intia on sijalla 118.

Toki tunnistan kanssajoogaajan havainnon. Eivät suomalaiset erityisen onnellisilta vaikuta, päinvastoin. Pikemminkin pimeyden lannistamilta valittajilta, joiden elämässä on jokin aina enemmän tai vähemmän pielessä. Tälle onnellisuuden peittelemiselle on kulttuurissamme pitkät perinteet. Ei ole millään tavalla suotavaa näyttää, että asiat ovat hyvin ja ihminen onnellinen. Onnellinen ihminenhän on kehityksen jarru. Sanotaan, että kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Ja hyvinhän se Suomessa kätketään. Jos ei kätketä, se otetaan pois, näin uskotaan, ja siihen uskomukseen on pitkät perinteet.

Intiassa taas ihmiset vaikuttavat hyvinkin onnellisilta, vaikka heillä ei ole siihen mitään syytä. Vaikka heillä ei ole mitään. Se kuuluu paikalliseen kulttuuriin ja hyviin tapoihin. Todennäköisesti sekin maanviljelijä, joka seuraavana päivänä riistää hengen itseltään, koska ei näe mitään mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä, näyttää onnelliselta loppuun asti. Onnellisuutta kuuluu esittää, toisin kuin meidän täällä Suomessa.

Vaikka onnen piilottamiseen on meillä Suomessa pitkät perinteet, voisi sitä perinnettä alkaa jo kovaa vauhtia muuttamaan. Ei tule paha silmä viemään onnea pois, vaikka sitä vähän vilauttaisikin. Tai vaikka vähän enemmänkin. Sen sijaan elämä voisi olla jollakin tavalla helpompaa ja kevyempää, jos onnea ei tarvitsisi kätkeä niin syvälle. Yritetäänkö, edes pienillä asioilla aluksi.

Joulun jälkeen

Joulu on jälleen vietetty, tuttuun tapaan ulkomailla. Tällä kertaa Italiassa; nähtävyyksiä Roomassa ja patikointia Sardiniassa. Molemmat omalla tavallaan mukavia yllätyksiä, kun en juuri mitään odottanut. Tai odotin minä valoa, ja sitä sain. Paljon auringonpaistetta.

Roomassa ja etenkin Vatikaanissa kulkiessa vastaan tuli toinen toistaan hienompia kirkkoja. Suurimpana ja vaikuttavimpana niistä tietenkin Vatikaanin Pietarinkirkko. Sen koko ja koristeellisuus tuntui olevan ihan liikaa, ja ajatukset palasivat yhä uudelleen siihen, ettei jumala tarvitse mitään niin mahtipontista ja ylenmääräistä. Ihmisistä ja ihmisten kaipuusta valtaan ja vaikuttavuuteen kirkko kertoo paljon enemmän kuin jumalasta. Lisäksi ajatuksissa pyöri toistuvasti se, kuinka paljon ja ankarasti ihan tavallisia ihmisiä on verotettu kirkon rakentamiseksi. Ja kuinka paljon ihan tavallisia rakentajia on kuollut ja menettänyt terveytensä sen takia, että kirkko on saatu pystyyn koko komeudessaan.

Niin kuin huomaatte, en oikein päässyt hartaisiin tunnelmiin kirkoissa. Niin minulle usein käy. Vaikka mielelläni vierailen erityyppisissä ja -ikäisissä kirkoissa, tuntuvat ne jollakin lailla vain tyhjiltä kuorilta. Ehkä ne sitä ovatkin ilman seurakunnan läsnäoloa.

Lomalla on paljon aikaa ja energiaa ajatella, joten päässä, tai siis ajatuksissa ovat vilistäneet jumalat, gurut, opettajat ja muut. Tänään ne viimein asettuivat järjestykseen. En käsitä miten kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan sen tekee, mutta niin vaan taas kävi, että kun otin hänen luennoista ja opetuksista pääosin koostuvan kirjan käteen, siis sen, joka on lukulistalla seuraavana (Success and the Spirit, jos haluatte nimen tietää), avasin sen sattumanvaraisesta kohdasta ja luin juuri auenneen luennon, oli siinä vastaus kaikkiin viime päivinä päässä pyörineisiin kysymyksiin ja ihmetyksiin. Palaset loksahtivat kohdalleen. Näin se menee, ja näin se on koko ajan mennyt, mutta miten minä aina harhaudun pyörittelemään asioita jotenkin ylenmääräisen paljon ja hankalalla tavalla päässäni. Vastaus on aina lopulta niin simppeli.

Oikein onnellista ja vaurasta vuotta 2018 kaikille!

Huono tie vaurauteen

Alkuun kertausta: olen kääntänyt suomeksi Siri Kirpal Kaur Khalsan kirjan Yoga for Prosperity nimellä Onnen ja runsauden joogaa. Kirja keskittyy runsauteen ja vaurauteen, ja antaa monia hyviä, joogisia välineitä niiden saavuttamiseen. Monet kollegani ovat auttaneet kirjan markkinoinnissa ja myymisessä niille, jotka ovat kirjasta kiinnostuneita. Kirjojen maksaminen on sujunut näppärästi joko käteisellä tai suoraan minun tilille. Nyt kävi ensimmäistä kertaa niin, että toinen joogaopettaja oli myynyt kirjan ja antanut tilinumeroni, mutta kirjan ostaja ei maksanutkaan kirjaa. Tai ei ole ainakaan vielä maksanut sitä. Vielä ehtii.

En minä mitään kirousta ole tässä langettamassa, mutta sen vaan sanon, että maksamatta jättäminen on äärettömän huono tie vaurauteen. Itse asiassa se ei ole tie ollenkaan. Ihminen, joka jättää kirjan maksamatta, ei voi koskaan kokea todellista runsautta ja vaurautta. Menetys on hänen, ei minun.

Työlounaalla

Olin työperäisellä lounaalla isomman porukan kanssa hotellin ravintolassa. Lounas on hieno, mutta siellä ei ole kasvisruokavaihtoehtoa, vaan sen saa tiskin alta eli pyytämällä erikseen keittiöstä. Muuten lounas on noutopöydässä. Minä olin porukan ainoa kasvissyöjä, mikä oli aika erikoista.

En yleensä kiinnitä huomiota toisten syömisiin, mutta nyt jostain syystä silmiin osui toisten lautaset. Ja ensimmäistä kertaa ikinä alkoi inhottaa toisten valinnat: lautaset olivat niin täynnä kalaa ja lihaa, ettei niille kasviksia mahtunut ollenkaan. Tai mitään muutakaan. Lautasmalli ei ollut ihan virallisen ohjeistuksen mukainen – itse asiassa kaukana siitä. Minä en paheksu sekasyöjiä tai yritä käännyttää ketään kasvissyöjäksi, mutta olipahan ylenpalttista eläinperäisen proteiinin syöntiä.

Hauskaa itsenäisyyspäivää!

Nyt olisi oiva päivä juhlia ja iloita, joten älkää keskittykö liikaa sodan muistelemiseen. Sota on muutenkin niin tylsä juhlan aihe. Minun puolestani sen voisi unohtaa vaikka kokonaan.

Joka tapauksessa: Onnea Suomi!

Pikkujoulukausi

Tänä aamuna, kun kävelin aamusadhanaan, lojui matkan varrella, märällä asvaltilla, nuori nainen pitkät hiukset kasvojen edessä. Ensimmäinen ajatus, joka vilahti mielessä, oli että onko mun pakko. Toinen ajatus oli, että on. Ei sitä siihen voi jättää. Nainen makasi kohdassa, jota oli vaikea nähdä ohi ajavista autoista, eikä häntä tosiaankaan voinut jättää siihen lojumaan.

Kyselin, onko naisella kaikki ok. Vähän tönin käsivartta, ja katsoin, että tuleeko nyrkkiä tai potkuja kohti. Ei tullut, kuului vain ynähdyksiä. Jatkoin sinnikkäästi. Lopulta nainen alkoi pyrkiä pystyyn, ja autoin häntä nousemaan. Hänen pankkikorttinsa ja muu omaisuus oli levähtänyt asvaltille, joten kokosin ne hänelle mukaan. Muuten hän olisi lähtenyt ilman omaisuuttaan. Hän oli niin humalassa, ettei saanut sanaa suustaan, eikä pystynyt sanomaan missä hän asuu. Mutta luottavaisin mielin jätin hänet kadun varteen, ja jatkoin matkaani. Ehkä olisi pitänyt tehdä vielä jotain, mutta ajattelin kuitenkin, että nyt hän on näkösällä, ja joku muu voi auttaa häntä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa hän saa taksikyydin kotiinsa.

Vastaus on kyllä

No niin, nyt loppui se arpominen. Vastaus on kyllä. Olen menossa maaliskuussa Snatam Kaurin konserttiin, joka on niinkin lähellä kuin Helsingissä. Liput on.