Vielä vaan takkuja

Olen nyt lukenut aika monta vuotta Japji Sahibin joka aamu. Tai jos en aamulla, niin ainakin silloin kun olen herännyt. Se on tullut tutuksi monella tapaa, ja vieläkin vaan nautin sen lukemisesta ihan valtavasti. Siinä on jotakin erityistä mielihyvää tuottavaa, en oikein osaa eritellä kokemusta sen paremmin. Se vaan tuntuu hyvältä, kaikki sanat ja äänivärähtely. Tai ei kaikki sanat, sillä vielä vaan sieltä löytyy kohtia, jotka takkuavat. Tai ainakin yksi säe. Olisiko tämä nyt jo viimeinen?

Säe löytyy paurista 30 ja on jollakin kummalla tavalla vaikea ääntää. Yleensä luen Japji Sahibin aika reippaaseen, mutta tasaiseen tahtiin, mutta tämä säe on kohta, jossa nopeutan vauhtia. Toistan sen epäselvästi ja ikään kuin vauhdilla yli harpaten. Olen yrittänyt nyt jo viikkojen ajan hidastella säkeen kohdalla ja ääntää sen hitaasti ja huolellisesti, mutta vielä vaan se takkuaa. Silloinhan tehtävissä ei ole kuin yksi asia. Silloin on otettava koko pauri tarkemaan tarkasteluun, ja luettava se 11 kertaa peräkkäin joka päivä niin kauan, kunnes helpottaa. Kunnes jotakin avautuu. Lisäksi olen lueskellut paurin käännöstä ja selitystä. Vielä siitä ei ole avautunut syvempiä merkityksiä tai sanomia, mutta jatkan asian tutkimsta.

Sunnuntaisin gurudwarassa eli sikhien temppelissä aloitetaan ohjelma lukemalla Sukhmani Sahib. Se on pitkä teksti, lukeminen kestää lukijoiden nopeudesta riippuen sellaisen 1,5-2 tuntia. Niinpä sitä ei tule kotona juuri harjoiteltua, paitsi joskus pieni pätkä kerrallaan. En siis osaa sitä mitenkään hyvin, vaan haparoin ja kompastelen oikein kunnolla. Silti yritän olla aina edes jollakin tavalla mukana, kun sitä luetaan gurudwarassa, ja minä olen paikalla. Sen lukemisesta, kompuroinnista huolimatta, tulee vähän pyörryttävä mutta samalla kristallinkirkas, onnellinen ja hyvä olo. Haluaisin osata sen paremmin, vaikka sitä lukiessa yhdessä muiden kanssa olen joka kerta yllättynyt siitä, miten hyvin resitoiminen kuitenkin sujuu. Ikään kuin osaisin sen, mutta en vaan tiedä osaavani, ja kaikki sujuu jos vaan en ajattele asiaa.

Uskonnosta

Pitänyt jo pitkään kirjoittaa uskonnosta, mutta se on jäänyt, vaikka olen moneen kertaan miettinyt mitä kirjoittaisin. Nyt olen jo mietteeni unohtanut. Jotain hankalaa aiheessa on. Kenties kyse on samasta asiasta, josta puhuimme kundaliinijoogaopettajakollegan kanssa, kun totesimme kuinka hankalaa on ohjata harjoitus, jonka mantrassa mainitaan englanninkielinen sana God, jumala. Jumalassa sinänsä ei ole mitään hankalaa, päinvastoin, mutta mantran ohjaamisessa joogaryhmässä on.

Kanssajoogaaja, jota näen melko harvoin, kysyi viimeksi tavatessamme, olenko sikhi. En ole, eikä minusta tässä elämässä sikhiä tule. Minä olen joogi. En kuitenkaan ihmettele kysymystä. Monet kundaliinijoogan harjoittajat alkavat kallistua sikhismin suuntaan, jotkut enemmän ja toiset vähän vähemmän. Vähemmän varmaankin ne, joilla on jo valmiiksi uskonto tai muu elämänkatsomus. Enemmän ehkä ne, jotka vielä etsivät omaansa. En ihmettele kysymystä senkään takia, että mielelläni hengailen sikhien kanssa, ja toisinaan käyn gurudwarassa, sikhien temppelissä. Viihdyn siellä oikein hyvin.

Myös monet uudet, intialaiset sikhi facebook-tuttavuuteni kysyvät, olenko sikhi. Heille olen ryhtynyt vastaamaan, että elän kuin sikhi, mutta minulla ei ole uskontoa. Sen he yleensä ymmärtävät hyvin, ja ymmärtävät sitä myöten tekemisiäni ja suhdettani heidän uskontoonsa. Loppujen lopuksi on myös niin, että arvostan ja kunnioitan heidän uskontoaan niin paljon, että en voisi koskaan väittää olevani sikhi. Ja sitten myös toisaalta on niin, että en voi kiinnittyä mihinkään yhteen uskontoon niin, että sanoutuisin irti kaikista muista uskonnoista. Jos niin tekisin, toimisin jollakin tavalla väärin omaa itseäni kohtaan.

Snatam Kaur Helsingissä

Eilen koitti viimein se h-hetki, jonka suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoin, viime vuoden puolella. Silloin teimme kanssajoogaajan kanssa päätöksen, että lähdemme Snatam Kaurin konserttiin Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä että päätimme näin, sillä jotenkin kaikkien arkisten asioiden keskellä käy usein niin, että jotkin herkkuhetket menevät ohi ihan huomaamatta. Niihin ei vaan ehdi mukaan, ei ehdi reagoida. En tiedä oliko juuri niin käynyt monille muille kundaliinijoogaihmisille vai mistä oli kysymys, mutta konsertti ei ollut loppuunmyyty. Vai onko kundaliinijoogan harjoittajia kuitenkin vielä niin vähän Suomessa, että Sali ei siksi täyttynyt.

Oli miten oli, me olimme siellä, monien muiden kanssa. Konsertti oli varsinainen yhteiskonsertti, sillä Snatam Kaur kutsui yleisön ihan alusta asti mukaan mantraamaan ja osallistumaan. Konsertin loppupuolella teimme yhdessä myös sydämen suoja –meditaation. Tilaisuus oli tulvillaan lempeää ja pehmeää energiaa, eli maa ei järissyt eikä Universumi heilahtanut paikaltaan. Oli vaan hyvä. Muusikot olivat äärimmäisen taitavia, ja Snatamin ääni kaunis, vaikka ilmeisesti pitkän kiertueen myötä ei ihan niin kirkas kuin se parhaimmillaan on. Vaan sepä ei haitannut ollenkaan.

Tänään on alkanut tuntua siltä, että eilinen konsertti vaikutti syvemmin kuin aluksi huomasimmekaan. Kanssajoogaajan kanssa olemme olleet vähän pyörällä päästämme, kuumissamme ja väsyneitä. Toki viime yönä unet jäivät hotellissa vähän tavallista lyhemmiksi, mutta ei se selitä tällaista väsymystä ja kaksia päiväunia. Jotain konsertissa tapahtui, mikä nyt vaikuttaa näin. Ja hyvä niin, saa tapahtua.

Konsertin aikana alkoi päässä pyöriä kysymys siitä, mitä minä voisin tehdä oman yhteisöni, Suomen kundaliinijoogayhteisön hyväksi. Toki teen jo yhtä jos toistakin, mutta mitä vielä? Toivottavasti kysymyksestä poikii toteuttamiskelpoisia ideoita.