Ääni värähtelee

Vieläkin viipyilen Les Misérables –musikaalin jälkimainingeissa. Olen kuunnellut musikaalin biisejä netistä, mutta eipä se ole ollenkaan sama. Ei se värähtele samalla tavalla kuin kokonainen orkesteri ja estradi täynnä laulajia.

Minä olen kodista, jossa musiikki ei ole juurikaan ollut läsnä. Isosiskojeni ansiosta poppikone meillä on ollut, ja musiikkia on siitä soitettu, mutta mitään livemeininkiä ei. Olinkin muistaakseni ekalla luokalla koulussa, kun ensimmäistä kertaa koin aika järisyttävällä tavalla sen, kuinka ääni värähtelee. Kouluun tuli vierailulle osa kaupunginorkesterissa, ja siinä jumppasalin lattialla istuen pääsimme kuuntelemaan miltä karsittu versio isosta orkesterista kuulostaa. Minä olisin varmaankin lentänyt pyrstölleni jos en olisi jo valmiiksi istunut lattialla. En olisi koskaan voinut kuvitella, että orkesteri saa aikaan sellaista tärinää. Koko lattia tärisi, ilma ja kaikki, ja minä tietenkin siinä mukana. Siihen asti olin luullut, että ääni aistitaan kuulemalla, mutta se kokemus muutti käsitykseni. Äänihän tuntuu koko kehossa.

Jotkut kundaliinijoogassa käyvät ihmiset ovat sitä mieltä, että mantrat eivät ole ollenkaan heidän juttunsa. Niin voi tietenkin olla, enhän minä sitä tiedä. Mutta silti tulee aina mieleen, että ovatko he koskaan kokeilleet, siis ihan kunnolla. Ovatko he tunteneet, kuinka keho alkaa äänen myötä värähdellä yhdessä kaikkien muiden äänten kanssa. Se on ihan sanoinkuvaamattoman hieno tunne monellakin tapaa. Se on myös hyväksi meille; mantrojen toistaminen on kuin sisäistä hierontaa keholle.

Sanotaan myös, että kapellimestarit ovat usein pitkäikäisiä juuri sen takia, että he viettävät niin paljon aikaa orkesterien äänivärähtelyssä. Minäkin olen viime päivinä kaipaillut miniorkesteria kotiin, olohuoneen nurkkaan, soittamaan. Vaikka siipan 7 kaiuttimen kotiteatteri jytisee ihan kivasti, ei se kuitenkaan käy orkesterista. Siis juuri sen äänivärähtelyn puolesta.

Marraskuu

Nyt tekee mieli valittaa. On niin pimeää, että sitä on jo vähän vaikea kestää. Lumi valaisisi ihan kivasti, mutta siitä ei ole tietoakaan. Onneksi ensimmäiseen adventtiin ei ole kuin pari viikkoa, sen jälkeen lisääntyy keinotekoisen valon määrä, kun kaikki jouluvalot alkaa olla esillä.

Tällaiseen vuodenaikaan ihminen alkaa miettiä, että mitä ihmeen järkeä on syntyä Suomeen, ja yrittää elää kituuttaa tällaisessa maailman kolkassa. Itse asiassa siitä oli puhetta jokin aika sitten, ja kundaliinijoogaopettajani tiesi asiaan ainakin yhden vastauksen. Hän kertoi, että maapallolle on viimeisen 50–60 vuoden aikana syntynyt paljon vanhoja sieluja. Sellaisia sieluja, jotka kantavat mukanaan niin voimakasta tulta, että heidän pitää syntyä viileään ilmanalaan, etteivät palaisi karrelle. Siksi nämä sielut ovat syntyneet paljolti pohjoiseen.

Ihan älyttömän hieno ajatus, josta ego saa taas hyvät kiksit. Se röyhistää rintaansa, ja yrittää esittää, että minäkin olen niitä, vanhoja sieluja, muita parempia tai ainakin pidemmälle kehittyneitä olentoja. Egon pullistelun voi jättää totaalisesti vaille huomiota, ja keskittyä siihen ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa. Jostain syystä minunkin on juuri tänne pitänyt syntyä. Ja jostain syystä en ole koskaan edes tuntenut kaipuuta täältä pois, vaan olen kokenut tämän omaksi paikakseni.

Jokin järki ja järjestys asioilla on, niin minä haluan uskoa, ja siksi minä olen juuri täällä, pimeässä. Selviytymässä siitä. Ja jos mahdollista, tuomassa edes pikkuriikkisen valoa toisten pimeään. Vaikka vaan ohjaamalla kundaliinijoogaa. Hymyilemällä, kun pimeys vetää liian totiseksi. Avaamalla oven, kun mustiin pukeutuneet mutrusuut marssivat ulos ja sisään. Tai muilla tavoin, kuka niitä kaikkia edes muistaa.

Sitä paitsi kohta on joulu, ja silloin me siipan kanssa olemme valoisammilla ja lämpimämmillä mailla. Sitä on mukava odotella.

Ei joogaa mutta kulttuuria

Tämä on siitä hassu viikko, ettei minulla ole ohjattavana yhtään joogatuntia. Ei ainuttakaan! Tiistain vakitunnille jouduin hankkimaan sijaisen jo kauan sitten, sillä silloin minulla oli päivätyöhöni liittyvä meno, jonka takia en päässyt tuntia pitämään. Vähän outo olo, mutta ei ollenkaan hullumpi. Vaihteeksi. Ensi viikolla sitten taas vakitunti.

Eilen illalla oli vähän toisenlaista tekemistä, kun olin ystäväni kanssa katsomassa Les Misérables –musikaalia. Yhtään ei olisi huvittanut mennä, kun olisin halunnut olla vaan kotona peittoon kääriytyneenä ja katsella telkkaria. Mutta voi pojat, olin ihan ensi minuuteista asti täysin myyty Kurjille. Hyvissä ajoin ennen väliaikaa olin päättänyt, että se on nähtävä vielä toiseen kertaan, jos vaan mahdollista. Koko yön se mahtava musiikki pauhasi päässäni, ja herätti aamulla. Koko päivän olen ollut ihan fiiliksissä, hymyillyt vaan kaikille ja kaikelle.

Minä käyn kohtuullisen paljon teatterissa, elokuvissa ja konserteissakin, mutta harvoin olo on näin kohottunut minkään kulttuuripläjäyksen jälkeen. Hyvä näin.

Joogaa televisiossa

Eräänä päivänä aloin miettiä, kuinka hassua olisi, jos joogaa tulisi televisiosta. Siis samalla tavalla kuin jotakin urheilua. Kuinka hassua olisi katsella varsinkin kundaliinijoogaa, jossa ei ulkoa päin katsoessa näytä tapahtuvan paljoakaan, mutta ihmisen sisällä voi olla vaikka mitä menossa. Mutta eihän sitä näe. Tietenkin olisi hyvä, jos olisi selostaja joka näkee auran, ja voi selostaa millaisia muutoksia esimerkiksi auran värissä tapahtuu harjoituksen aikana. Astangajooga on tietenkin jo paljon näyttävämpää. Miettikää selostusta: ”Ja tässä soturi kakkonen, tasapaino löytyy helposti, mutta aivan aavistuksen vaikuttaa siltä, ettei vasen jalka ole linjassa. Mutta ei, hän ei korjaa”.

Sitten menin sanomaan ääneen, että eikö olisi hassua, jos joogaa tulisi televisiosta. Ja heti minulle kerrottiin, että sitä tulee! Kukaan ei oikein muistanut kanavaa, ja joku epäili ohjelman nimeksi Namaste, tai jotakin vastaavaa. Aika kuulemma on aamupäivällä. Onko kellään tarkempaa tietoa?

Sadhanainen päivä

Oli minun vuoroni vetää aamusadhana. Ihmisiä tuli paikalle ihan kivasti, peräti neljä uutta, jotka eivät olleet aiemmin sadhanassa käyneet. Joista yksi lähti kesken pois, juuri ennen viimeistä mantraa. Hän kyllä sanoi ennen aloitusta, että hänellä loppuu parkkiaika kahdeksalta, mutta olisi hän silti hyvin ehtinyt olla loppuun asti. No, kenties hän ei vaan halunnut.

Päivällä oli sitten kolmituntinen sadhanan esittely. Eli jutun juoni oli se, että meistä neljästä sadhanan vetämistä vuorottelevista kaikki paikalle päässeet eli kolme kerroimme mitä sadhanassa tehdään, miksi se on niin aikaisin aamulla ja niin edelleen. Kokeilimme kaikkia mantroja hetken, ja puhuimme miten on mahdollista päästä aamulla sängystä ylös niin, että ehtii sadhanaan. Paikalla oli toistakymmentä ihmistä, joista osa oli käynyt jo sadhanassa yhden tai muutaman kerran. Osa vasta suunnitteli asiaa. Voi kunpa heistä edes muutama rohkaistuisi tulemaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tuollainen sadhanan esittely järjestettiin. Luulen, että olen osallistunut siihen silloin, kun se on järjestetty ensimmäisen kerran joitain vuosia sitten. Se oli sama päivä, jolloin sain ensimmäiset turbaanikankaani ja opin tekemään turbaanin. Silloin esittelyn piti kaksi opettajaani; ne samat, joiden vieressä tänään istuin ja joiden kanssa puhuin uusille ihmisille sadhanasta. Heidän kanssaan on ollut etuoikeus kasvaa kundaliinijoogaopettajaksi. Ja tämä esittelytilaisuus oli hauska esimerkki myös siitä, kuinka he ovat vuosien saatossa tutkineet lisää asioita, ja heidän tietonsa on käynyt koko ajan vaan laajemmaksi ja syvemmäksi. Sekin on tärkeä osa joogaa, opiskeleminen.

Patanjalin joogasutrissa, joka on 1500 vuotta vanha filosofinen teos, pyhien tekstien opiskelu on yksi viidestä Niyamasta. Niyamas, niin kuin minä sen ymmärrän, tarkoittaa omaehtoista kurinalaisuutta. Ja yksi Niyamas on Svadhyaya, joka tarkoittaa reflektointia, meditointia ja tiedon lisäämistä. Se ei siis tarkoita pelkkää kirjojen lukemista, vaan myös omien kokemusten suhteuttamista siihen, mitä on kirjoitettu. Ja oman itsen ymmärtämistä sen avulla.

Tämä blogin kirjoittaminen on osa minun Svadhyayaa. Joitain postauksia kirjoittaessani minulla on vino pino joogakirjoja nenäni edessä, kun yritän selvittää että miten jokin juttu nyt oikein olikaan. Minä opiskelen kirjoittamalla teille. No, opiskelen minä näitä joogajuttuja muillakin tavoilla, mutta teille kirjoittaminen on ehkä hauskin tapa opiskella.