Sijaisena

Pääsin tänään sijaistamaan toista sadhanan vetäjää. Hän oli sairastunut, ja illalla laittoi viestiä, että kuume vaan nousee, voisinko auttaa. No kuumeen suhteen en niinkään, mutta sadhanan pystyin hoitelemaan, ja sen teinkin ihan mielelläni.

Illalla vähän mietin, että minkä harjoitussarjan oikein ohjaisin aamulla. Mitään ei tullut mieleen, paitsi kirja, jonka pakkasin reppuun mukaan. Harjoitussarja olisi siis jokin siitä kirjasta, opettajamanuaalista. Aamulla selailin kirjaa vähän, ja pysähdyin Suriya Krian kohdalla. Se siis. Mutta kun kaikki pääsi alkuun ja aloimme toistaa Japji Sahibia, tai itse asiassa kun olimme toistaneet sitä jo jonkin aikaa, tuli kirkkaana mieleen ajatus siitä, mikä on juuri oikea harjoitussarja tähän aamuun. Tietenkin harjoitussarja vastustuskyvyn lisäämiseksi. Se siis. Ja samalla vastustuskykyä myös sairastuneelle joogaopelle, jota sijaistin.

Kun päästiin mantrojen kohdalle, meni myös sadhanalevyn valinta hassulla tavalla. Minun piti laittaa ihan toinen levy soimaan, mutta en laittanut. Laitoin levyn, jota en tuntenut ollenkaan, enkä itse asiassa edes tiennyt, että minulla on sellainen levy. Mutta se levy nyt sitten halusi tulla soitetuksi ja mantratuksi tänä aamuna, ja hyvä niin.

Pitäkää vastustuskyky korkealla ja pysykää terveenä.

Eteentaivutus

Blogger on vähän parannellut tarjontaansa tuolla konehuoneen puolella. Tarkoittaa, että asiat joita olen tottunut käyttämään, on poistettu. Sen verran tökkii tämä parannus, ettei ole juuri huvittanut postata.

Mutta tässä tulee.

Semmoista on ollut viime aikoina liikkeellä, että vasen olkapää ja hartiaseutu on kiukutellut ja särkenyt. Olen liikutellut kättä ja venytellyt hartiaa, mutta oikein millään en ole löytänyt juuri sopivaa liikettä tai asentoa. Lopulta se löytyi kuin sattumalta. Kaiken kiemurtelun ja vääntelehtimisen jälkeen se olikin mitä yksinkertaisin liike: eteentaivutus seisoma-asennossa. Siis hyvä seisoma-asento, ja siitä sormet ja päälaki kohti lattiaa. Voiko yksinkertaisempaa olla? Ja juuri se asento osuu olkapäähän ja lapaluiden väliin ja lapaluiden välistä kohti kainaloa kulkevaan linjaan juuri sopivalla tavalla.

Nyt vaan ihmettelen, että miten tämä taivutus on jäänyt niin vähälle viime aikoina. Olen enempi keskittynyt istuma-asennossa tehtäviin eteentaivutuksiin, jotka ovat tosi hyviä, tietenkin, nekin. Mutta erilaisia. Täytyy siis muistaa vaihdella eri eteentaivutuksia niin, että kaikki tai ainakin useimmat variaatiot pysyvät osana harjoitusta.

Tällaista tällä kertaa.

Rillit!

Tässä ne ny ois. Kauan kaivatut uudet silmälasit. Monitehot. Aika siistit, eikö.

 

Laseja on myös hauska pitää, koska ne tekee elämästä yhtä metkulaa. Optikkoliikkeestä lasit päässä kotiin kävellessä piti oikein keskittyä pitämään pokka, kun nauratti niin. Lasien kanssa näyttää siltä, että kävelyalusta eli maa on lähempänä kuin ennen. Ja sen tietenkin aivot tulkitsevat niin, että minä olen lyhentynyt. Tuntuu siis siltä, kuin olisin kutistunut pygmiksi (kyllä, Sohvi!), joka yrittää töppöjaloillaan epätoivoisesti päästä eteenpäin.

Tänään juomalasit alkavat jo olla lasin muotoisia, mutta vielä eilen ne olivat ihan kummallisia venkuroita. Edelleen tietokoneen ruutu on alareunastaan kapeampi kuin yläreunasta. Ja tiskipöytä on ihan vinossa, sen takareuna on matalammalla kuin etureuna. Silti olen pysynyt hyvin pystyssä enkä ole kompuroinut portaissa.

Ehkä nämä hallusinaatiot tai aivojen virhetulkinnat tästä pikkuhiljaa häipyvät. Joka tapauksessa rilleillä näkee hyvin ja kirkkaasti, eli näen marraskuisen pimeän ihan uusin silmin.

Yksi huono puoli rilleissä kyllä on. Ne haisee pahalle. Muoville tai jollekin pintakäsittelyaineelle, en tiedä tarkemmin mille. Välillä tuntuu, että haju on niin voimakas, että se alkaa maistua suussa. Toivottavasti se hellittää pian.

Akaal – joka ei koskaan kuole

Olimme siipan kanssa menossa junalla tapaamaan ystäviämme. Junan piti olla pendoliino, mutta eipä se ollut, vaan käyttöön oli otettu korvaavaa kalustoa. Tarkoitti sitä, että juna olisi aikataulustaan myöhässä, paikkavaraukset eivät pitäneet paikkaansa ja junassa ei ollut ravintolapalveluja. Ei se mitään, meillä oli hyvin aikaa, eli myöhästyminen ei haitannut, ja mukana oli tarpeeksi naposteltavaa ja juotavaa. Se vähän epäilytti, että samaan junavaunuun asettui ryhmä kovaäänisiä ihmisiä, jotka kaivoivat viina- ja kaljapullot esiin heti alkumatkasta. Olin ajatellut lukea tai nukkua junassa, mutta kumpikaan ei siinä ympäristössä ollutkaan hyvä idea.

Olimme tehneet matkaa hyvän aikaa, kun konnari kuulutti ikävääkin ikävämmän uutisen. Edessämme on henkilövahinko, yliajo. Meidän juna pysähtyi asemalle, ja alkoi sen selvitteleminen, miten ihmiset voivat ehtiä lentokentälle ja satamaan ja minnelie ajoissa. Tunnelma oli hermostunut, lievästi sanottuna.

Tiesin mitä piti tehdä. Oli hetki, jolloin piti ottaa käyttöön mantra Akaal. Tiesin myös, että kaikki hässäkkä ja hermostuneisuus oli tarttunut minuun niin, että mantran toistaminen keskittyneesti ja omasta keskuksesta käsin ei ollut mahdollista. Ensin piti siis rauhoittua ja irrottautua ympäristön kohonneista kierroksista. Onneksi siipalla oli kuulokkeet mukana, ja hän lainasi niitä minulle. Puhelimeeni olin joskus aiemmin ladannut (siis siippa oli ladannut) hätävaraksi muutaman levyn verran kundaliinijoogamusiikkia, käytännössä siis mantroja, vaikka en puhelimesta niitä koskaan kuuntelekaan. Laitoin siis Mul Mantran soimaan kuulokkeista, ja hetkessä olin taas laskeutunut sisäiseen rauhaan.

Juna seisoi edelleen asemalla ja minulla oli edelleen kuulokkeet korvissani eristämässä ääntä. Aloin toistaa Akaal-mantraa kuiskaten, melkein äänettömästi. Se ei ole paras ja tehokkain tapa, mutta parempi kuin ei ollenkaan. Parasta olisi, jos mantraa toistettaisiin ääneen viiden tai useamman henkilön toimesta. Mantraa voi toistaa joko 31 minuutti tai 11 minuuttia, mutta itse asiassa viisikin toistoa riittää. Ja yhdelläkin toistolla on merkitystä. Mantraa on paras toistaa viimeistään 72 tuntia henkilön kuoleman jälkeen.

Akaal on mantra, jota me emme toista niinkään itsellemme kuin muille. Se on tarkoitettu sielulle, joka on päättänyt tältä erää elämänsä täällä fyysisessä todellisuudessa. Mantra auttaa sielua ylittämään maapallon sähkömagneettisen kentän ja suuntaamaan matkansa meidän todelliseen kotiimme. Mantra tarkoittaa ”Joka ei koskaan kuole”, ja se kannustaa sielua jatkamaan matkaa kertomalla sille, että se ei kuollut.

Hetken kuluttua juna jatkoi hitaasti matkaa. Minä jatkoin mantraamista. Yhtäkkiä raskas suru tulvahti ympärilleni, ja minua alkoi itkettää ihan tosi paljon. Samassa siippa alkoi katsella ikkunasta ulos, hän sanoi että olimme juuri yliajon kohdalla, hän oli tarkistanut netistä yliajaneen junan sijainnin. Juna seisahtui vielä hetkeksi, minä itkin ja mantrasin. Jatkoimme eteenpäin seisovan junan ja raiteilla liikkuvien ihmisten ohi. Paikka näytti siltä, ettei siellä kukaan jää vahingossa junan alle.

Hetken kuluttua suru väistyi ja mantran toistaminen alkoi tuntua tarpeettomalta. Pyyhin silmäni kuiviksi ja lopetin mantraamisen. Väsytti, oli kummallinen olo ja pian nukahdinkin hetkeksi kuulokkeet korvillani.

Kärsivällisyysharjoitus numero 5347

Minä olen kärsimätön ihminen. En ihan kaikissa asioissa, mutta monenlaisia juttuja minun on tosi vaikea odottaa. Monenlaiset arkiset asiat voisivat mielellään tapahtua HETI. Universumi tietää varsin hyvin kärsimättömyyteni, ja siksi se ystävällisesti tarjoilee minulle monia mahdollisuuksia harjoittaa kärsivällisyyden hyvettä.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran optikolla, ja sainkin määräyksen moniteholaseja varten. Lasit tilattiin, ja niiden saapumisesta luvattiin ilmoittaa minulle tekstiviestillä. Sanottiin, että lasit tulevat parin viikon päästä. Neljä viikkoa odotettuani menin kyselemään liikkeestä, että kestääkö vielä kauan. Asiaa alettiin selvittää, ja kävi ilmi, että lasit olivat lähteneet kaksi viikkoa aiemmin valmistajalta, mutta eivät olleet koskaan saapuneet perille. Ne olivat kadonneet matkalla. Uudet lasit tilattiin pikana.

Tämän asian suhteen kärsivällisyys ja huumorintaju ovat riittäneet hyvin. Ehkä harjoitus alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Kaipaan laseja, vaikka halpiskaupan lukulaseilla pärjäänkin vielä. Toisaalta, ei marraskuisessa hämärässä ole ihan kauheasti nähtävää. Se pitää kokea pikemminkin kuin nähdä.