Tuskin pysyy silmät auki. Käden
nostaminen on tosi raskasta, saati sitten jalkojen liikuttelu. Kaikissa
lihaksissa tuntuu tämänpäiväinen ankara lihastreeni. Treeni, jonka tein
jäsenkorjaajani luona, enimmäkseen hoitopöydällä maaten.
En ole vähään aikaan käynytkään
jäsenkorjauksessa. Käyn samalla hoitajalla vyöhyketerapiassa, ja hoito valitaan
aina vähän fiiliksen mukaan, että kumpaa. Tänään tuntui jäsenkorjaukselta, ja
paikallaan se olikin. Tai no, en tiedä onko koskaan sellaista tilannetta etteikö
jostain päin kehoa löytyisi korjattavaa ja hoidettavaa. Näillä ikävuosin. Olen
kyllä kuullut ihmisestä, joka rakastui oikein palavasti, ja samalla huomasi
että yhtäkkiä koko hänen kehonsa oli ihan auki, mistään ei kiristänyt,
kolottanut tai jumittanut.
Olen viime päivinä lukenut Taina
Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin, jossa Kinnunen kirjoittaa
suomalaisesta kosketuskulttuurista, eli lähinnä siitä kuinka vähällä
kosketuksella meistä monet elävät. Siitä huolimatta, että kosketuksella on
tosi tärkeä merkitys meidän hyvinvoinnille. Ilmankos minä nyhjään siipan kyljessä koko ajan, pidän kädestä tai jalasta tai vaikka korvasta. Kirja pompsahteli mieleeni hoidon
aikana moneen kertaan, ja välillä keskityin oikein tunnustelemaan miltä jäsenkorjaajan
kosketus tuntui. Välillä vähän nipistävältä, välillä hyvältä ja toisinaan taivaalliselta.
Miksi kaikki kosketusta kaipaavat eivät ihan aluksi kävisi säännöllisesti
vaikka jäsenkorjaajalla? Puolitoista tuntia hoitoa on varmasti parempi kuin ei
kosketusta ollenkaan.
Lisää asiaa jäsenkorjauksesta löytyy
täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti