Olen ennenkin kertonut asioista,
joita egoksi kutsuttu mielen osa yrittää minulle uskotella. Yksi sellainen asia
on se, että minä olen niin voimakas, että voin nostaa ja kanniskella melkein
mitä vaan. Törmäsin tähän egon väitteeseen jälleen eilen. Ja uskoin! Siippa oli
juuri jossakin muualla, kun minun piti saada tosi painava pahvilaatikko ulos kellarista.
Äkkiäkös minä sen laatikon kannan, on niin hankalaa etsiä siippa, keskeyttää
hänen puuhansa ja pyytää apua. Laatikko oli täynnä kaakeleita, ja se painoi
paljon. Pahvilaatikossa ei ollut kunnon kahvoja, joista olisi saanut hyvän
otteen. Heti kun vedin laatikon hyllyltä syliini, totesin että se on minun
voimille vähän turhan painava. Ja mitä tein minä? Nappasin laatikon tukevammin syliini, ja
lähdin peruuttamaan pois ahtaasta välistä. Jäin jumiin vanhan polkupyörän ja
ovenkarmin väliin. Annoinko siinä vaiheessa periksi, ja palautin laatikon
hyllylle? No en, vaan riuhtaisin itseni pyörän ohi voimakkaalla
kiemurteluliikkeellä, ja kannoin laatikon ulos.
Nuorempana olin viikonloppuisin
töissä pienessä lähiöpubissa, jossa piti siirtää isoja olutastioita aina kun
edelliset loppuivat. Aluksi käytössä oli 50 litran oluttonkat, joiden
siirtämistä varten piti pyytää avuksi joku toinen, yleensä asiakas, sillä yksin
niitä ei saanut liikahtamaan mihinkään. Minua otti päähän pyytää apua, sillä
yleensä kaikki miesasiakkaat alkoivat saman tien valitella selkävaivojaan. Aina
joku auttoi, totta kai, mutta jonkinlaisen rutinan kera. Ehkä se rutina oli
huumoria, en tiedä, mutta minua se jurppi. Niinpä kun panimo siirtyi 30 litran
olutastioihin, en enää koskaan pyytänyt apua niiden siirtelemiseen. Ne sain
nostettua pyörien päälle itsekin, tosin ahtaissa tiloissa sellainen nostelu ei
varmasti ollut erityisen hyvä idea. Onneksi mitään ei koskaan sattunut.
Kun eilen sain kaakelilaatikon ulos
ja oikaisin selkäni, tuntui selän lihaksissa laatikon paino. Iltaa kohti
selässä, kylkiluiden välisissä lihaksissa tuntui koko ajan vaan enemmän se kiemurtelu,
jolla jouduin itseni ahtaasta paikasta irrottamaan. Siipalle en sanonut mitään
– ihan turha häntä on koko ajan muistutella siitä, kuinka pököpäinen vaimo
hänellä on.
Ei se selkä paha ole, enempi kirvelee
huomata kuinka hölmö taas olin. Totta kai olisin voinut pyytää siippaa
kantamaan, hän ei koskaan kiellä apuaan eikä vinoile tuollaisissa tilanteissa.
Pärjäsin selän kanssa ihan hyvin
aamusadhanassa, paitsi selkärangan kiertoja en pystynyt tekemään. Jätin ne
väliin. Kävimme myös pyörälenkillä, eikä se tuntunut selässä ollenkaan.
Päinvastoin, selkä tuntuu näin iltaa kohti jo paljon paremmalta kuin aamulla.
Pyöräily sujui tosi hyvin. Keho alkaa pikkuhiljaa asettua crossarin vaatimaan,
syvään ajoasentoon. Vielä se ei ole niin tuttu ja kotoisa kuin hybridin
ajoasento, mutta on pyörillä ajetuilla kilometrimäärilläkin iso ero. Lisää
tunteja crossarin selässä, niin kyllä sekin tutuksi käy.
Ajoimme 35 kilometrin lenkin. Ennen
lähtöä harkitsimme pidempää matkaa, mutta koska tuuli oli aika kova, päädyimme
lyhyempään vaihtoehtoon. Ja mukava oli tulla kotiin niin, että ajohaluja oli
vielä ihan reippaasti jäljellä. Se samainen ego kun toisinaan ehdottelee että
ajan itseni aika piippuun. Toisinaan se onkin hauskaa, rajojen koettelu, mutta
joku tolkku siinäkin pitää olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti