Töissä tuli yllätyksiä vastaan.
Joudun edelleen hinkkaamaan tehtäviä, joista haluaisin jo eroon, siirtyä
projektin seuraavaan vaiheeseen. Ei onnistu, sanoi puhelimessa hän, jolla on
valta päättää minun tekemisistäni. Hän on sama henkilö, joka on saanut koko
projektin aikataulut sekaisin. Tai siltä se minusta näyttää.
Puhelun jälkeen kiukutti niin paljon,
että teki mieli huutaa. Vaan ei ole meidän työpaikalla sellaista tilaa, jossa
voisi käydä karjumassa. Ja jos huutaa jossain yleisissä tiloissa tai
työhuoneessa, tulee joku kumminkin heti kysymään, että onko sinulla kaikki
kunnossa. Jos ei sitten saman tien soita vahtimestareita tai valkotakkisia
viemään huutajan pois. Lounaalla suunnittelimme huutotilaa, sillä muutkin
kokivat sen tarpeelliseksi. Äänieristys ja pehmustetut seinät olisivat hyvät.
Pitää ottaa asia esiin seuraavassa kehityskeskustelussa.
Joo, mutta juttu on nyt se, että en
tahdo millään saada päästettyä irti harmistuksestani. Egoni mielestä minulle on
nyt tehty vääryyttä, minun työtäni on hankaloitettu ja niin edelleen. Ehkä
sekin on egoni, joka on nyt sitä mieltä, että voisin oikein rypeä kurjuudessa
ja keskittyä yksinomaan miettimään, millaista vääryyttä olen kokenut. Minä,
joka haluaisin vaan tehdä työni hyvin. Ihan alkaa jo itseänikin kyllästyttää
tämän asian hautominen, mutta jotenkin olen siinä nyt jumissa. Onneksi huomenna
on aamusadhana, siellä tuollaiset pikkujutut unohtuvat hetkessä. Edessä on myös
koko pitkä viikonloppu, jolloin voi ajatella ihan kaikkea muuta paitsi
työasioita. Eiköhän maanantaina ole mieli jo toinen, niin että jaksan kääriä
hihat ja alkaa tehdä mitä minulta odotetaan. Vaikka aluksi pitkin hampain.
Itseni tuntien tiedän, että innostun taas hommasta, kunhan pääsen alkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti