Arkista ja kestävää

Ohjasin muutama päivä sitten kundaliinijoogatunnin, ja siinä joogaajia katsellessa – meneillään oli jokin 6 minuutin mittainen asana, jonka he tekivät kasvot poispäin käännettyinä, eli saatoin rauhassa katsella joogaajia – mieleen muistui, miten suurta riemua ja kiitollisuutta joogan ohjaaminen aiemmin herätti. Jo silloin ja varsinkin näin jälkeenpäin tuntuu, että olin silloin onnellinen kuin koiranpentu. Olisin halunnut pomppia häntää heiluttaen jokaisen luo, nuolla kasvot, halata ja kiittää siitä, että saan ohjata heitä.

Kysymys ei ole siitä, ettenkö olisi edelleenkin onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan ohjata joogaa. Nyt se vaan tuntuu erilaiselta, se kiitollisuus. Se on pikemminkin syvää rauhaa kuin pomppimista häntä heiluen. En tiedä mistä tällainen muutos kertoo, vai kertooko se yhtään mistään. Ehkä tämä on vain havainto, jolla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä.

Vähän samantyyppinen muutos on tapahtunut monissa muissakin asioissa. Ehkä koko elämässä, ei tule hötkyiltyä enää entiseen malliin. Mutta myös joogan ja meditaation suhteen. Energiat eivät enää nouse niin selvästi havaittavasti korkealle, ja sitten tule alas. Ero olotilan suhteen ennen joogaharjoitusta ja sen jälkeen ei ole enää niin selvästi havaittavissa. Toisin sanoen kaikki on käynyt tasapaksummaksi. Mielelläni ajattelisin niin, että olen ikään kuin päässyt omalle tietoisuuden ja energioiden tasolle, joka pysyy nyt yllä suurimman osan aikaa. Siihen eivät enää vaikuta ulkoiset seikat, vaan se rakentuu enempi sisältä käsin.

Tässä tasapaksussa vaiheessa tulee sitten mieleen, että olenko nyt jämähtänyt tähän, kun mikään ei enää oikein tunnu miltään enkä havaitse edistymistä henkisellä polullani. Mutta ei se sitä tarkoita. Nyt se edistyminen on paljon hienovaraisempaa. Ja kyllä senkin havaitsee, esimerkiksi intuitio lisääntyy koko ajan, pitää vaan olla tarkkana, että sen huomaa. Ja mitä se edistyminen sitten oikeastaan on, miten sitä voi mitata? Tuskin mitenkään.

Ehkä tätä eroa voisi verrata rakastumiseen ja rakkauteen. Rakastuminen on niin energisoiva ja koko maailman mullistava tunne, ettei sitä kerta kaikkiaan voi jatkua kovin kauaa. Eihän sitä kestäisi. Siksi rakastuminen muuttuu, jos hyvin käy, rakkaudeksi, joka voi olla hyvinkin syvää ja kokonaisvaltaista, ja samalla arkistakin. Sen kanssa voi elää vuosikymmeniä, sillä koko elämä ei keskity sen ympärille samalla tavalla kuin rakastumisen, joka on ajatuksissa koko ajan, yötä päivää. Toki jotkut saavat niin paljon energiaa rakastumisesta, että he rakastuvat rakastumiseen, ja etsivät sitä uudelleen ja uudelleen. Mutta se ei taida olla pitkällä tähtäimellä se kestävä ratkaisu.

Tällaisia mietteitä tänä sunnuntaina. Nyt läppäri pois ja seuraava bollywood-leffa televisioon pyörimään.