Joko kyselyikä olisi ohi

Vaikka en käy säännöllisesti tai oikeastaan edes epäsäännöllisesti joogatunnilla enää, tapailen silti aina tilaisuuden tullen omia joogaopettajiani. Usein hyvän ruuan eli lounaan merkeissä, keskellä päivää, sekä heidän että oman työpäiväni keskellä. Niin kauan kuin tällaista tapailua, lounastamista ja muuta on ollut olemassa, olen ollut ja olen edelleen siitä tosi iloinen. Se tuntuu ihan valtavalta etuoikeudelta. Että minä saan heidän kiireistä aikaansa ja jakamattoman huomion hetkeksi ihan vaan itselleni.

Pitkään, siis vuosia, käytin näitä tapaamisia kyselläkseni kaikkea mahdollista joogaan ja henkiseen elämään liittyvää. Hyvä etten ilmestynyt lounaalle kysymyslistan kanssa, kun olin päässäni pohtinut kaikkea sellaista, mitä en osannut itse ratkaista. Usein opettajani osasivat. Saatoin kysyä samaa asiaa heltä molemmilta ja saada erilaisen vastauksen, mutta se ei haitannut mitään. Molemmat kun olivat oikeassa, ja minun vaan piti hyväksyä, ettei yhtä ainoaa vastausta ole, ja heidän vastaustensa perusteella miettiä mikä on minun vastaukseni.

Viime aikoina kysymykseni ovat ehtyneet. Ehkä jooginen kyselyikäni alkaa olla ohi. Ehkä alan löytää vastauksia ihan itse, ilman opettajieni ohjausta. Ikään kuin olisin aikuistunut vähän. Se on hyvä havaita ja mukava tunne, sillä välillä oli jo olo että olen pain in the arse kysymyksineni, vaikka opettajieni pitkämielisyys ja uppoutuminen kysymyksiini ja niiden vastauksiin olikin ihailtavaa. Kertaakaan ei tullut tunne, että he olisivat kyllästyneet, vaikka itse saatoin kyllästyä iänikuiseen kyselyyni.

Jos joskus tapaan itseni kaltaisen kyselijän, voi herra paratkoon, pyrin ottamaan omista opettajistani mallia ja vastailemaan parhaan ymmärrykseni mukaan, koskaan tuskastumasta. Paino sanalla pyrin. Voi olla, että onnistunkin.

Notkea

Tänään oli paikallisen joogayhdistyksen tilaisuus, joka tavalliseen tapaan alkoi joogaharjoituksella. SJL-joogalla, jos tarkkoja ollaan, vaikkei se ole erityisen merkityksellistä. Mutta hauska huomio oli se, että minähän olen melkoisen notkea. Notkeampi kuin luulinkaan. Yleensä teen joogaharjoituksia heti aamusta, ja aamulla minä en ole notkea. Iltapäivästä olinkin.

Harjoitusten valinnan mystisiä prosesseja

Mietin, minkä harjoitussajan ohjaisin tunnilla. Sen valitseminen on yleensä aika intuitiivista puuhaa, enkä minä tiedä mikä niitä valintoja ohjaa, ja mistä valinnat tulevat. Mieleen juolahti yksi harjoitussarja, jonka olen ohjannut kerra, joskus vuosia sitten. En yhtään muistanut mitä siinä tehdään tai mikä kriyan nimi on, muistin vain, että siinä jossain kohdassa hierottiin kämmeniä vastakkain pyörivällä liikkeellä.

Luulin muistavani missä kirjassa kyseinen kriya on, mutta enpä muistanutkaan. Mutta toinen arvaukseni osui oikeaan, ja harjoitussarja löytyi. Hyvin, hyvin meditatiivinen, lempeä ja ihana kriya, jonka nimi on Heart of Gold. Sen siis ohjasin eilen.

Eilen illalla aloin miettiä tämän aamun sadhanaa, ja minkä harjoitussarjan ohjaisin siellä. Oikein mitään ei tullut mieleen, mikään ei erityisemmin kutsunut. Kirjoja ja papereitani selatessa törmäsin toistuvasti yhteen harjoitussarjaan, tähän, joka on kuin joogista aerobicia, eli aika vauhdikasta menoa. Poimin sen, ja ajattelin, että sen jälkeen voitaisiin tehdä yksinkertaisesti vaan muutama minuutti Sat Kriyaa.

Näillä suunnitelmilla lähdin sadhanaan. Paikalle saapui yksi ihminen minun lisäkseni. Japjia lukiessani tajusin, että ei, aerobinen har-kriya ei ole tämän aamun harjoitus. Mikä sitten on, hyvänen aika, melkein alkoi jo tuskanhikeä pukata, sillä eipä siinä vaiheessa ollut paljon enää tehtävissä kriyan valitsemiseksi. Saman tien tiesin: pitkät lämmittelyliikkeet ja niiden päätteeksi se Sat Kriya. Se oli tämän aamun valinta, ja se olikin juuri oikea valinta.

Vähän voisi kyllä nämä valinnat valjeta minulle aikaisemmassa vaiheessa. En kauheasti nauti noin viimehetken muutoksista. Tietenkin voi olla kyse siitä, että en ole tarpeeksi herkällä korvalla kuunnellut vastausta pövän kriyaksi. Tai kyse voi olla myös pienestä käytännön oppitunnista, jonka tavoitteena on opetella luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ajallaan.

Onnen ja runsauden joogaa –kirjasta huomasin tänään iloisen asian: olen myynyt jo kutakuinkin puolet niistä 200 kappaleesta, jotka jouduin ostamaan kustantajalta jotta kirja toteutui. Tai en minä niitä ole myynyt, isoimman osan ovat myyneet muut kundaliinijoogaopet. Joka tapauksessa tosi hienoa! Ja näin lyhyessä ajassa!

Muistoja markka-ajalta

Kirjan suomennoksen myynti sujuu tasaista tahtia. Voi olla, että pääsen jo ensi vuonna 200 kappaleen pinostani eroon. Juuri sain tiedon parista ostajasta, joille pitää kirjoittaa kuitit ostoksesta. Ensin meinasin vastata, että jos näin on, paras on kun ostatte kirjan muualta. Mutta sitten muistin, että onhan minulla kuittivihko jossakin kirjoituspöydän laatikossa. Kaivoin sen esiin. Sadan kuitin vihko, josta on käytetty yksi ainoa. Hienoa!

Sellainen juttu kuittivihossa kuitenkin on, että kuittien rahayksikkö on markka. Mutta ei kai se haittaa, ei siitä nyt niin kauaa ole, kun rahayksikkö vaihtui. Ei kai viittätoistakaan vuotta. Voi silti olla, että hankkiudun lopuista kuiteista vähin äänin eroon.

Sisäinen lämpö palasi

Ohjasin pitkästä aikaa joogatunnin. Tapahtui se, mitä olen odottanut jo pitkään. Niin pitkään, että taisin jo lopettaakin odottamisen. Monet joogan harjoittajat varmaankin tunnistavat sen. Sen, kun jotakin alkaa virrata sisällä niin, että on lämmin koko ajan.

Näin syksyn tullen olen kotona vetänyt päälleni jo paksun college-paidan, kun on ollut melko vilpoista. Joogatunnin jälkeen istuin koko illan hihattomassa paidassa. Sama jatkui monena päivänä; ennen niin sopivan paksu paita oli kuuma, pakko riisua vähän väliä pois. Yöllä pitää raotella peittoa. Ja niin edelleen. Nyt lämpö on jo vähän tasaantunut, mutta edelleenkän ei palella samaan malliin kuin ennen tuntia.

Sitä en osaa oikein edes arvailla, että miksi ei sama lämpö ole löytynyt kesän joogatunneista, tai koko kesänä ylipäätään mistään. Tai mihin sisäinen lämpöni oli ylipäätään kadonnut. Täysi mysteeri minulle. On vain todettava, että näin on, ja otettava se vastaan.

Muistan hyvin, kun kanssajoogaajan kanssa aloimme yhdessä käydä kundaliinijoogatunneilla useamman kerran viikossa. Aiemmin olin käynyt vain kerran viikossa. Oli adventtiaika, ja me molemmat liihottelimme töissä t-paidoissa kuumissamme. Sellaista sisäistä lämpöä en ole kokenut sen jälkeen.