Vietin
iltapäivää kahden sukulaiseksi laskettavan, itseäni vanhemman naisen kanssa. Seura
oli hyvää, mutta tällä kertaa huomioin ihan erityisesti heidän tapaansa
keskustella. Sitä, mistä he puhuivat ja miten. Sen tiesin jo ennestään, että
mistään syvällisistä aiheista heillä ei ole tapana puhua. Enimmäkseen
keskustelu pyöri matkustelun, kulttuuritapahtumien ja julkisuuden henkilöiden
ympärillä. Niistä minulla ei ollut juuri sanottavaa, mutta kuuntelin sujuvasti.
Samalla mietin, kuinka hämmästyttävällä tavalla he puhuivat asioista oman
minänsä kautta silti sanomatta itsestään juuri mitään.
Minulla on
suuria ongelmia osallistua tällaisiin keskusteluihin. Yksi ongelma on se, että
minua ei kuunnella. Lopetan puhumisen hyvin nopeaan, jos keskustelukumppaneista
tulee sellainen tunne, että he eivät kuuntele mitä minä sanon. Puhuminen
sellaisille ihmisille on ihan turhaa, yhtä hyvin voin olla hiljaa. Samoin, jos
minulle tulee tunne, ettei ketään kiinnosta minun asiat tai mielipiteet, en
minä niitä kenellekään tyrkytä. Ja sellainen tunne helposti tulee, kun
sanomisiani ei kuunnella eikä minulta koskaan kysytä mitään. Kaiken tämän
seurauksena he tuskin tietävät juuri mitään minusta, tai tuntevat minua. Ehkä he eivät menetä siinä yhtään mitään.
Taas
kerran keskustelu siis liikkui kertakaikkisen kevyellä tasolla, enkä päässyt
kaipaamaani syvällisyyteen. No, se oli odotettavissakin. Olen kovasti yrittänyt
miettiä miksi kaipaan syvällisiä keskusteluja niin kovasti. En tiedä miksi
juuri nyt kaipaus on niin suuri, mutta ylipäätään sellaiset keskustelut avartavat
omaa ajattelua niin kovasti, että ne aika ajoin tekevät hyvää. Tuulettavat
päätä ja antavat lisää pureskeltavaa omalle ajatustoiminnalle. Ne nyrjäyttävät
omia, paikalleen juuttuneita ajatuskulkuja vähän eri raiteille. Sitä minä
kaipaisin juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti