Onnellisuudesta

Viime kuukausina minut on usein vallannut selittämätön onnellisuuden tunne. Tai pikemminkin se on muuttumassa vallitsevaksi olotilaksi, joka väistyy vain välillä pois. Selittämätön se on sikäli, ettei sille ole mitään erityistä syytä. Olen aika pitkälti noudattanut suomalaista sannanlaskua ”kel onni on, se onnen kätkeköön” ainakin siinä mielessä, että en ole liiemmin toitottanut onneani. Sitä on vähän hankala ottaa puheeksi, tyyliin, mitä kuuluu? Olen onnellinen. Ei oikein istu suomalaiseen keskustelukulttuuriin. Ja luultavasti kuulisin ennen pitkää kysymyksen, että mistä onneni johtuu. En minä tiedä. Pitääkö sille olla jokin erityinen syy?

Toki olen yrittänyt säteillä onnellisuutta ympärillenikin. Ehkä onnellisuuskin tarttuu. Sen ainakin tiedän ihan varmaksi, että tyytymättömyys ja pessimismi tarttuvat kulovalkean tavoin, jos niitä vastaan ei ihan tietoisesti suojaudu.

Kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan on sanonut, että onnellisuus on meidän kaikkien syntymäoikeus. Jos sitä ajatusta seuraa, ei onnellisuuteen tarvitse mitään erityistä syytä. Eikä onnellisuus tarvitse vastapainokseen onnettomuutta: onnellisuus voi olla asenne, jolla suhtaudumme suurimpiinkin vastoinkäymisiin. Sillä niin kuin amerikkalaiset sanovat, jokaisella pilvellä on hopeareunus. Eikä ole niin suurta vastoinkäymistä, etteikö siihen olisi piilotettu eväitä onnellisuuteen.

Meidän suomalaisten mielestä tämä voi kuulostaa ällöttävältä kivailulta, joka kieltää murheiden mustissa syövereissä möyrimisen ihanuuden. Niin voi olla, mutta valinta on jokaisen oma. Sen kun möyrii, joka kokee sen hyväksi ratkaisuksi. Minä olen kuitenkin mieluummin onnellinen.

Luen parhaillaan Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Kirjasta ehkä myöhemmin lisää, mutta onnellisuudesta de Mello kirjoittaa osuvasti näin: ”Haluatteko olla onnellisia? Pysyvällä onnella ei ole mitään erityistä syytä. Todellisella onnella ei ole syytä. Ette voi tehdä minua onnelliseksi. Kysytte heränneeltä ihmiseltä (koko kirja käsittelee nimensä mukaan heräämistä, havahtumista), miksi hän on onnellinen. Ja hän vastaa: miksi en olisi?

Onnellisuus on meidän luonnollinen tilamme. Onnellisuus on pienten lasten luonnollinen tila. He omistavat valtakunnan, kunnes yhteiskunnan ja kulttuurin typeryys turmelee ja tahraa heidät. Onnen saamiseksi teidän ei tarvitse tehdä mitään, koska onnea ei voi hankkia. Tiesittekö miksi? Siksi, että meillä on se jo. Miten voi hankkia sellaista, minkä jo omistaa? Miksi sitten ette koe sitä? Koska teidän on heitettävä jotakin pois. Teidän on heitettävä pois harhaluulonne. Ollaksenne onnellisia ette tarvitse mitään lisää, mutta teidän on heitettävä jotakin pois. Elämä on helppoa ja riemullista. Se kohtelee kaltoin vain harhaluulojanne, kunnianhimoanne, ahneuttanne ja halujanne.”

Niin kirjoitti de Mello. Ja luulen, että olen oivaltamassa ainakin ihan pikkuriikkisen siitä, mitä hän onnellisuudella tarkoittaa.

Kipua ja itkua aamusadhanassa

Muutaman päivän takaisessa postauksessa kirjoitin erilaisista reaktioista, joita voi joogatessa tai sen jälkeen ilmetä. Tänään sain muistutuksen yhdestä reaktiosta, jota en ole havainnut kuin kundaliinijoogaharjoitusta tehdessäni. Ja itse asiassa sama juttu tapahtui heti silloin, kun tein elämäni ensimmäistä kundaliinijoogaharjoitusta.

Eli kyse on siitä, että jossakin harjoituksen vaiheessa, jonkin asanan jälkeen sattuu päähän ihan kunnolla ja kovaa. On kuin päänsärky olisi kerääntynyt ja kasvanut kaikkien edellä tehtyjen harjoitusten vaikutuksesta, ja sitten yhtäkkiä onkin ihan todellinen jysäri. Minulla, joka en päänsärkyjä harrasta kuin ihan poikkeusolosuhteissa. Tänään päänsäryn ilmaannuttua mietin, että miten voi sattua näin kovaa päähän, ja miten ikinä selviän sadhanan loppuun jos särky ei hellitä. Teimme vielä viimeisen asanan, jossa keinuttiin istuma-asennossa ja laulettiin mantraa samalla. Asanan aikana särky oli hävinnyt ihan jäljettömiin, ja oli taas hyvä ja mukava olla.

Mantrojen aikana itkin taas. Siinä ei ole mitään uutta, mutta aiemmin en ole itkenyt juuri tuon mantran, Rakhe Rakhena Haaren aikana. Kohta käyvät kyllä tosi vähiin ne mantrat, joiden aikana en ole vetistellyt. Paitsi en minä niitä edes muista, että minkä tahtiin olen itkenyt ja minkä en. Tuon Rakhe Rakhena Haaren muistan, koska siinä on niin paljon sanoja että sen toistamisessa saa olla ihan tarkkana. Yleensä se onkin tainnut mennä enempi teknisenä suorituksena kuin mantran tuntemisena sydämessä. Ehkä nyt viimein päästin mantran sydämeeni, ja se sai minut itkemään.

Kaikki on kaupan

Tiesittekö, että henkistä tietoisuutta, itsearvostusta, ehdotonta rakkautta, kiitollisuutta ja jopa jumalan voi näinä markkinatalouden kulta-aikoina myös ostaa? Kauppa löytyy täältä. Valikoima on huikea.

Pieni vinkki: saattaa rahanne mennä hukkaan noissa. Purkkien kyljissä luvattu sisältö löytyy ihan varmasti edullisemmin jostain muualta. Enkä nyt tarkoita mitään alennusmyyntiä.

Mukavaa perjantaita kaikille.

Rentukka kukkii

On taas se vuodenaika. Lapsena rentukka oli suosikkikukkani, en tiedä miksi. Jotenkin se liittyi siihen, että meidän takapihan takana, vanhan lähteen ympärillä kasvoi rentukoita. Tänään rentukoita näkyi pyörälenkillä. Oli niin tuulinen päivä, että katsoimme parhaaksi pyöräillä off-roadia hybrideillä. No ei mitään oikeaa maastoajoa, vaan metsään tehtyä kevyen liikenteen väylää pitkin. Siellä ei tuuli tuntunut niin pahasti. Ja samalla näki rentukoiden kukkivan.

Meillä on tapana tarkistaa tuulen voimakkuus ja suunta ennen kuin lähdemme pyörälenkille. Otamme tuulen huomioon reitin valinnassa niin, että loppumatka kotia kohti pitää päästä myötätuuleen. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alkumatka ajetaan vastatuuleen. Tänään siis ajoimme metsän siimeksessä vastatuuleen alkumatkan, joka yllättäen veikin meidät järven rantaan ravintolan terassille. Tai ei se oikeasti mikään yllätys ollut, käymme siellä joka kesä. Siippa sai nestemäisen lounaan, ja minullekin löytyi alkoholitonta siideriä eilisten uskovaisten häiden jäljiltä. Täydellistä!

Kotimatkan ajoimme tietä pitkin myötätuuleen. Matkalla kävimme automarketissa ostoksilla. Pyörät jäivät tuttuun paikkaan parkkiin, mutta kun palasimme kaupasta, olivat ne molemmat nurin. Liekö tuulella ollut osuutta asiaan, mutta joka tapauksessa siipan pyörä oli kaatunut ensin ja kaatanut minunkin pyöräni. Olivat saaneet aika tällin, molemmat. Minun pyörästä oli mennyt seisontajalka poikki, ja vaihteet reistasivat kotimatkalla niin, että ketjut tippuivat kaksi kertaa. Siipan pyörä ei myöskään toiminut niin kuin piti, mutta kotiin pääsimme silti.

Harmitti se seisontajalan katkeaminen, sillä tarvitsen pyörää huomenna ja ylihuomenna, ja minun pitää pystyä se myös parkkeeraamaan kaupungille paikkoihin, joissa ei ole kunnollista pyörätelinettä. Niinpä siippa näppäränä miehenä siirsi pyörääni jalan ikivanhasta, käytöstä enimmäkseen poistetusta pyörästä – siitä samasta, johon jumituin kaakelilaatikon kanssa toissapäivänä. Lähipäivien ajot on siis pelastettu, mutta tuo saa nyt olla kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haluan pyörääni paremman, siis ihan kunnollisen jalan, ja sellainen tuo väliaikaisratkaisujalka ei ole.

Toivottavasti ketjut eivät enää tipahtele kun ajelen kaupungilla. 

No nytpä huomasin, että tämä päivitys oli luonnos-tilassa, vaikka luulin julkaisseeni tämän. Höh. No, tulee vähän jälkijunassa.
 

Satakieli ja jalat alta

Keittiön ikkuna on näillä helteillä auki ympäri vuorokauden. Aamuisin, ja aika pitkälle aamupäivään asti ikkunasta kuuluu satakielen laulua. Tänään vielä tarkistimme netin ääninäytteiden avulla lajinmäärityksen, mutta kyllä se vaan on se, satakieli. Niitä elelee näillä main, sen olen tiennyt ennenkin, ja kuullut alkukesän öinä saman laulun kotiin kömpiessäni. Mutta tämä on ensimmäinen vuosi, kun laulu kantautuu sisälle asti.

Pidin tällä viikolla yhden ylimääräisen kundaliinijoogatunnin, eli tuurasin kollegaa. Tunti oli minusta ihan tavallinen, eikä kriyassakaan tapahtunut mitään kummallista. Se ei ollut erityisen raskas, pikemminkin päinvastoin, mutta ihan mielenkiintoisia asanoita siinä oli pari. Tunnin jälkeen eräs joogaaja, joka ymmärtääkseni oli elämänsä ensimmäisellä kundaliinijoogatunnilla ja toisella joogatunnilla, nousi ylös risti-istunnasta, mutta vajosi saman tien takaisin lattialle. Hallitusti, ei mitenkään rysähtäen, onneksi. Hän sanoi, että jaloista on voima paennut pois.

Hän pääsi ystävänsä avustamana ulos joogasalista. Hän istui hetken tuolilla ja lepäsi, joi vettä ja teetä, ja jatkoi matkaa. Meno näytti vähän huteralta, mutta olen ihan varma että hän toipui tunnista nopeasti. ”Nyt taisi löytyä minun laji”, oli hänen kommenttinsa.

Kaikenlaisia reaktioita jooga saa aikaan. Juuri tuollaista en ollut aiemmin tavannutkaan. Itku ja nauru taitavat olla ne yleisimmät reaktiot, ja jonkinlainen kiukku tai raivo. Tuon tyyppisistä fyysisistä reaktioista minulla ei juuri ole omakohtaisia kokemuksia, itse olen enempi itkeskelijätyyppi. Olen nähnyt yhden pyörtymistapauksen joogatunnilla, ja kuullut kahdesta muusta. Ja saatan hyvin kuvitella, että tuollaiset reaktiot pelästyttävät kokemattoman joogaajan. Jooga ei ole erityisen vaarallinen laji, mutta kaikkea voi sattua. Nyt olisikin ihan hauska kuulla millaisia kokemuksia teillä on. Mitä jooga on teissä, rakkaat lukijani, pistänyt liikkeelle tai saanut aikaan? Sekä isot ja näyttävät että pienet ja vaatimattomammat jutut lasketaan.