Ihmisten edessä

Minulla on tällä viikolla kaksi jonkin sortin esiintymistä, joissa pitää puhua toisille ihmisille tietystä aiheesta. Ensimmäinen oli tänään. Tuttu aihe josta puhuin, kuulijoita alle sata. Eniten hermostutti se, että minua ei juurikaan hermostuttanut etukäteen. Yleensä saan aikamoisen adrenaliinipiikin viimeistään siinä vaiheessa kun aloitan, mutta nyt sekin jäi uupumaan.

Olen aivan varma siitä, että kundaliinijoogaopettajana toimiminen on saanut minut jollakin tavalla tottumaan ihmisten edessä olemiseen. Vaikka joogatunnilla ihmiset ovat silmät kiinni, ja tuollaisessa puhumistilaisuudessa olen kaikkien katseen kohteena. Silti minun näköjään nykyisin paljon helpompaa olla keskipisteenä ja kapellimestarina, joka määrää tapahtuman kulun. Hitsi, oli oikeasti hienoa olla pälättämässä ihmisille niin rentona ja hermostumatta.

Sitten kävi niin kuin minulle aina käy, eli se mitä olen valmistautunut puhumaan, loppuu. Ja silti aikaa on yllin kyllin. Tällä kertaa onnistuin heittämään lonkalta muutaman jutun, ja sitten vielä sain ihmiset keskustelemaan keskenään.

Johtopäätös: kaikki sosiaaliset jännittäjät, alkakaa harrastaa kundaliinijoogaa, opiskelkaa kundaliinijoogaopettajiksi ja alkakaa pitää tunteja.

Sadhanassa pitkästä aikaa

En ole hetkeen aikaan käynyt ryhmäsadhanassa. Omani olen tehnyt joka aamu, mutta en ole kerta kaikkiaan jaksanut lähteä raahustamaan ihmisten ilmoille. Tänä aamuna olin liikkeellä, sillä oli minun vuoro vetää koko sessio läpi. Hirvitti lähteä ulos, sillä pakkasta oli liki 10 astetta. Puin kerroksia kerrosten päälle, ja lopulta ulkona oli ihan siedettävä ilma, sillä pakkanen kuivattaa hyvin sen luihin ja ytimiin käyvän kosteuden, jota vastaan minä en tahdo onnistua puolustautumaan. Sitä paitsi oli mukava käveleskellä lumen valaisemassa maisemassa.

Saavuin tapahtumapaikalle, ja aloin laittaa paikkoja kuntoon sadhanaa varten. Ketään muuta ei vielä kuulunut. Sain kaiken kuntoon, ja aloin odottaa muita. Ketään vaan ei kuulunut tulevaksi. Kello tuli 5.30 eli oli aika aloittaa, mutta olin edelleen paikalla yksin. Ja juuri kun olin laittamassa ovia uudelleen lukkoon, tuli yksi ihminen.

Meillä oli siis kahden hengen sadhana. Aivan mukavaa, mantrojen laulaminen on aina ihan huippua. Jos hän ei olisi tullut, olisin tehnyt oman, lyhyen sadhanani, enkä olisi mantrannut kaikkia mantroja läpi. Hyvä siis, että hän päätti tulla paikalle.

Ensilumi

Yöllä oli satanut ihan kunnollinen, maan peittävä ensilumi. Ihanaa, se valaisee ja kirkastaa taas paitsi koko maiseman, myös minun mieleni. Ollenkaan ei haittaisi, vaikka lumi ei enää tänä vuonna sulaisi pois. Sitä paitsi lumen alle kätkeytyi osa syksyn puutarhatöistä, ne voisivat myös pysyä piilossa kevääseen asti. Ei kai se mitään haittaa, jos osa perennanvarsista lojuu lumen alla. Miksi ne kaikki pitäisi leikata syksyllä pois? Mihin se ohje perustuu?

Onneksi tänään on etätyöpäivä. Ei tarvinnut aamulla lähteä katsomaan miten meidän VR pärjää ensilumen kanssa.

Sisäänpäin vai ulos

Olen jo aiemmin kirjoittanut junassa kuuluvista äänistä, joten tämän postauksen nimi voisi yhtä hyvin olla Junaääniä 2: räkää turistamassa.

Todettakoon heti alkuun, että yritän olla hyvin avarakatseinen ja salliva ihminen, ja usein siinä onnistunkin. En myöskään hätkähdä ihan pienistä ruumiin toiminnoista ja niiden äänistä, mutta raja se on minullakin. Neula joka katkaisee kamelin selän, vai miten se nyt meni. En nimittäin voi sietää sitä, kun ihmiset vetävät räkää nenästään sisäänpäin, eli kiskovat sitä kohti nielua. En vaan pysty, sillä se ääni tekee minut kertakaikkisen huonovointiseksi, ja alkaa ällöttää.

Olen kertakaikkisen hämmästynyt siitä, kuinka moni kanssamatkustaja junassa harrastaa tätä rään turistamista, ja kuinka äänekkäästi. Niin nuoret kuin vanhat, naiset ja miehet. Hyvänen aika, ja usein koko junamatkan.

Olen itse ollut varsinkin lapsena tosi allerginen, mikä tarkoitti sitä, että nenäliina oli oltava aina käsillä. Niitä tolloja oli ja tahtoo edelleenkin olla kaikki taskut täynnä. Ehkä hienointa oli, kun joskus sain niistää isän nenäliinaan, sillä hän käytti sellaisia vanhanaikaisia kankaisia liinoja. Meille lapsille niitä ei annettu, sillä ne olivat kuulemma epähygieenisiä. Vanhemmat varoittelivat aina, että rään kiskominen sisäänpäin aiheuttaa korvatulehduksen – se oli aikaa, jolloin korvatulehdukset olivat vielä kohtuullisen harvinaisia eikä mistään korvakierteistä ollut tietoakaan. No, minä opin kerrasta, eli kun korvat kerran tulivat kipeiksi, en enää koskaan turistanut tai niiskuttanut sisäänpäin. Niistän ulos. Aina.

Olen useamman kerran miettinyt meneväni tarjoamaan nenäliinaa junassa ihmiselle, joka turistaa sisäänpäin. Mutta kun minun nenäliinani tahtovat olla taskun pohjalla pyöriviä myttyjä tai nurkistaan nuhraantuneita paketteja. Jos minulla joskus olisi siisti nenäliinapaketti mukana, varmasti jakaisin liinat kanssamatkustajien kanssa.

Syksyn puoliväli

Minun syksyni on tällä viikolla monen asian suhteen puolivälissä. Työt on puolessa välissä, eli olen ollut töissä yhtä monta viikkoa kuin on jäljellä loman alkuun. Ja loman jälkeen työsuhde jo päättyykin. Pari kundaliinijoogakurssia on myös puolessa välissä juuri tällä viikolla.

Tiesin etukäteen että tästä tulee kiireinen ja työntäyteinen syksy. Mutta ihan kaikkia muuttujia en osannut ottaa etukäteen huomioon; ainahan matkalle sattuu yllätyksiä. Yllätyksenä sitten tulikin se, kuinka raskasta on ollut. Tuntuu että kaikki nämä minun blogipostauksetkin on valitusta ja märinää, vaikka kuinka yritän keksiä kivoja aiheita ja pitää yllä positiivista otetta. Huonosti sujuu, anteeksi vaan.

Pistän kaiken toivoni joulun jälkeiseen elämään. Toki yritän elää tämän syksyn loppuun asti parhaalla mahdollisella tavalla. Ei minulla ole taas hajuakaan siitä, mitä elämälleni ensi vuonna tapahtuu, mutta toivottavasti taas jotakin uutta. Jotakin mielekkäämpää kuin tämä syksy on ollut. Ei sillä, tarkoituksensa ja oma merkityksensä tämän syksyn kärvistelylläkin on, mutta eikö se voisi jo kohta riittää.

Sunnuntai

Minulla on tänään pitkästä aikaa sunnuntaitunti, eli ohjaan puolentoista tunnin mittaisen kundaliinijoogatunnin. Sunnuntaitunteja on ihan mukava pitää, sillä ihmiset ovat hyvällä tuulella ja kiireettömiä. He tulevat hyvissä ajoin, eivät viime tipassa niin kuin monesti viikolla, eikä heillä ole tulipalohoppua pois.

Toisaalta sunnuntaitunti tarkoittaa sitä, että oma päivä pitää suunnitella ja elää sen mukaan, että pääsee pitämään tunnin. Niinä viikonloppuina ei haittaa yhtään, kun tulee formulakisoja televisiosta ja siippa toljottaa niitä. Silloin katoan ihan mielelläni pois kotoa. Mutta tällaisina urheiluvapaina viikonloppuina pitää sitten kaupassakäynnit ja syömiset ynnä muut vähän järjestää. Ei sillä, pieni vaivahan se on. Suunnitella syöminen ja muut aktiviteetit niin, että ei joudu menemään täydellä vatsalla joogaan.

Sunnuntaisin on kiva teettää sellaisia kohtuullisen meditatiivisiä harjoituksia. Ainakin tähän vuodenaikaan. Kun ihmiset ovat rauhallisissa energioissa jo valmiiksi, on heidän paljon helpompi sujahtaa meditatiiviseen mielentilaan kuin arkena heti töiden jälkeen.

Viime viikkoina useampikin ihminen on kysynyt minulta harjoituksen jälkeen, että onko jotenkin tavallista tai yleistä että harjoituksesta tuli tällainen ja tällainen olo, tai että heistä alkoi tuntua tältä ja tältä. En minä tiedä mikä on tavallista missäkin harjoituksessa. Omat kokemukseni tiedän. Ja sen, että kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia voi tulla, mutta kaikille ei tule. Tuntemuksiaan ei kannata säikähtää. Eikä toisaalta jäädä liikaa pohtimaankaan. Ne voi pistää merkille, ja sitten antaa niiden mennä.