Olipas vaikea aamu. Heti aluksi nukuin
pommiin. Olin ajatellut herääväni 4.30, mutta kello oli jo 4.41 kun ensimmäisen
kerran avasin silmäni. Herätyskelloa en ole käyttänyt pitkään aikaan
tavallisina aamuina. No, kiire ei tullut kuitenkaan, mutta vähän harmitti
tuollainen lipsahdus. Vielä enemmän harmitti kun kävelin junaan ja omalle
paikalleni. Vaunu oli jääkylmä! Ja nyt se tosiaankin oli kylmä, muutkin
istuivat takit päällä, en vain minä. Olisi ollut mukavampi nukkua koko
junamatka jos ei olisi tarvinnut istua pää huurteessa. Lisäksi ikkunapaikan
matkustaja halusi rampata edestakaisin vähän väliä, eikä siinä auta kuin nousta
ja antaa tietä.
Ihan tosissani mietin puoli aamua
että haen sairaslomaa, en jaksa käydä töissä enää. Kai tämän ikäisestä
ihmisestä aina sen verran vikaa löytyy, että sairaslomaa saa. Oikeastaan
jaksoin aamun läpi vain sairasloma-ajatuksen turvin. Onneksi päivän mittaan olo
koheni ja töissä alkoi tapahtua pieniä asioita, jotka taas saivat jaksamaan. Sitä
paitsi huomenna on taas etäpäivä, saan tehdä töitä kotisohvalta käsin ja
välillä käydä ohjaamassa kundaliinijoogatunteja. Sitten keskiviikko ja torstai
työpaikalla, perjantai etätöissä ja taas on viikonloppu. Niin se menee, eikä
jouluun ja lomaan ole oikeasti enää pitkä aika.
3 kommenttia:
Olen usein huomannut omalla kohdallani, että keho tietää paljon aikaisemmin kun mieli, milloin on syytä "hengähtää". Mutta kumpaa kuuntelen, kehoa vai mieltä, tämän kysymyksen eteen joudun aika ajoin ja toivon, että oppisin tekemään useimmin ratkaisuni kehon viestien peusteella kuin mieleni.
Ymmärrän. Niin pimeääkin. Ja kalseaa. Tänä aamuna olisin ollut hyvä valokuvattava johonkin kauhuleffaan tai elokuvaan...kävelevä zombi. Joskus toivoo, että pystyisi repäisemään ja nousisi vasta sitten, kun ei enää väsy ja uni jatku...tai joku soittaisi ja kysyisi, että missä ihmeessä sä olet? Saisi sanoa, että hyvänen aika, nukuin pommiin, kuinka nyt niin...apua,....tuun pian...
Lara, olen ihan samaa mieltä tuosta kehon ja mielen tiedosta hengähdystauon suhteen. Ja olen yrittänyt karsia kalenteristani vähäksi aikaa pois kaiken ei-pakollisen. Jos ei ala helpottaa, on ryhdyttävä karsimaan myös ns. pakollisia.
Vilukissi, mikä ihana ajatus nukkua vaan, kunnes puhelin soi. Ja heti perään iskee kauhea ajatus: mitä jos puhelin ei soisikaan? Kukaan ei kaipaisi, ei kyselisi.
Lähetä kommentti