Rääkätkääpä

Joskus aiemmin työskentelin melko pienessä työyhteisössä, jossa meistä kaksi harrasti kundaliinijoogaa, yksi integraljoogaa ja kaksi astangajoogaa. Voitte arvata, että aika usein kahvihuonekeskustelut käsittelivät joogaa tavalla tai toisella.

Integraljoogan harrastaja oli kokeillut kundaliinijoogaa, mutta ei oikein kokenut sitä omaksi lajikseen. Saimme kerran ylipuhuttua hänet kokeilemaan sitä vielä toisen kerran, ja menimme kolmisin tunnille. Sen tunnin kriya on jäänyt elävästi mieleeni, sillä se oli yksi raskaimpia, jonka olen tehnyt. Paljon käsien kannattelua eri asennoissa, ja muuta mukavaa. Integraljoogan harrastaja ei kommentoinut kokemusta tunnista, mutta jotenkin hänestä huokui ajatus, että me olemme kyllä hulluja kun rääkkäämme itseämme tuollaisilla harjoituksilla, ja sitten hymyilemme onnellisina jälkeenpäin.

Ohjasin sen saman harjoituksen eilen, ja ihmiset jaksoivat tosi, tosi hyvin. Mikään sadistinen halu ei minua saanut valitsemaan kyseistä harjoitussarjaa, mutta kun mietin että mitä tehtäisiin, ja selailin kundaliinijoogakirjojani, kyseinen harjoitussarja pompsahti esiin useammastakin kirjasta.

Tunnin jälkeen tuli pienemmällä porukalla puhe harjoituksesta ja käsien tai jalkojen kannattelusta ylipäänsä. Ja jotenkin siinä keskustelussa kuuli aika hyvin, millä äänellä kunkin ego puhuu. Esimerkiksi minä sanoin, että jalkojen kannattelu on minulle vaikeaa, koska minulla on niin pitkät ja painavat jalat. Sanoin sen taas ääneen, vaikka hyvin tiedän, ettei se ole totta vaan egon keino selitellä miksi ne jalat eivät pysy ylhäällä. Joku kertoi vähän nolona joutuneensa laskemaan kädet kesken harjoituksen, vaikka ei olisi halunnut. Joku kertoi jaksaneensa hammasta purren loppuun asti. Kaikki nuo kommentit kertovat siitä, millaisia keskusteluja ihmiset käyvät oman mielensä kanssa raskaan harjoituksen aikana. Että lasketaanko ne kädet alas vai pidetäänkö ne vielä ylhäällä vaikka vaan sekunnin vielä, ja toisen, kolmannenkin. Ja vaikka kyseisen harjoitussarjan käsien kannattelut ovat liikkeitä, jotka kohdistuvat aivoihin ja erityisesti aivolisäkkeeseen, ovat ne samalla mitä suurimmassa määrin mielen harjoituksia.

Raskaiden kundaliinijoogaharjoitusten tarkoitus ei siis ole tuottaa kipua kivun vuoksi, ja nyt siis puhun maitohappojen tuottamasta kivusta, en mistään kehoa vahingoittavasta. Maitohappojen tuottama kipu on vaan väline, jonka avulla pääsee sellaisiin keskusteluihin mielensä kanssa, joihin on muuten vaikea päästä. Pääsee keskustelemaan siitä, että mitä tehdään ja miksi. Totta kai näillä harjoituksilla on muitakin tasoja; lihasten jännittämisen ja rentoutumisen sopiva vaihtelu edistää erilaisia virtauksia kehossa. Ja joitakin harjoituksia on vaan tehtävä tarpeeksi kauan, jotta ne ehtivät vaikuttaa halutulla tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lyhytkin aika harjoituksen tekemistä vaikuttaisi. Vaikuttaa se, mutta täyden vaikutuksen saa sitten vasta jos jaksaa jatkaa tarpeeksi pitkään.

Ohjasin eilen vielä toisenkin kundaliinijoogatunnin, mutta sille tunnille valikoitui paljon helpompi kriya. Jostain syystä. Vaikka raskaitakin harjoituksia pitää uskaltaa teettää, ei minulla ole mitään hinkua profiloitua raskaiden harjoitussarjojen joogaopeksi. Mieluummin olisin ikinä-ei-voi-tietää-mitä-tehdään –joogaope.