Olin tosi, tosi pitkästä aikaa
kundaliinijoogatunnilla. Siis joogaamassa, en ohjaamassa. Melkein oli jo
päässyt unohtumaan, millaista on joogata yhdessä muiden kanssa. Kun tekee
harjoituksia yksin kotona tai pienessä porukassa aamusadhanassa, ei se ole sama
asia kuin tehdä harjoituksia tunnilla. En muistanutkaan, miltä ryhmäenergia
tunnilla tuntuu. Se tuntui siltä, että tajunta sinkosi saman tien jonnekin maata
kiertävälle radalle, ja harjoitusten tekeminen oli helppoa kuin heinänteko.
Olisin voinut jatkaa ja jatkaa sitä käsien veivaamista edestakaisin, nauratti
vaan. Sammakotkin pomppivat kuin itsestään, sisäänhengityksellä ylös ja
uloshengityksellä alas, ihan ilman maitohappoja.
Tunnin lopuksi pääsimme vielä
äänikylpyyn gongin kanssa. Se on vähän kuin nukutusnuija, joka iskee
salakavalasti takaapäin. Juuri kun luulin että en nukahda, aloin nähdä unta. Siinä
sitten heiluin, jossain unen ja valveen rajamaastossa, kunnes oli aika alkaa
palautella tajuntaa normaaliin valvetilaan.
En minä kyllä yhtään ihmettele, että
olen valinnut kundaliinijoogan omaksi lajikseni. Vai valitsiko se minut? Joka
tapauksessa kundaliinijooga puhuttelee minua kerta toisensa jälkeen tosi voimakkaasti.
Uudelleen ja uudelleen, ja sitten kuitenkin aina vähän erilaisella ja uudella
tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti