Mitä mieli tekee meditoitaessa

Kiitos kaikille jotka ovat vihjanneet postauksen aiheita edellisen kirjoituksen kommentointiosioon. Ja anteeksi tuhannesti että söhelsin ja poistin osan kommenteista. Edelleen saa ihan koska vaan ja missä vaanvinkata juttuja, joista haluaisitte lukea. Tosin en lupaa mitään muuta kuin vakavasti harkita kyseiseen aiheeseen tarttumista.

Nyt onkin sitten päässä pyörinyt kysymys siitä, tyhjeneekö pää – tai mieli – meditoidessa. Onko se meditaation tavoite, että päässä ei liiku mitään. En ole vieläkään mitenkään varma, mutta kallistuisin olemaan sitä mieltä, että mieltä ei voi koskaan täysin hiljentää. Mielen tehtävä on pyörittää koko ajan meidän päässä ajatuksia hirvittäviä määriä. Kaikki ajatukset eivät koskaan edes pääse meidän tietoisuuteen niin, että tietäisimme niiden piipahtaneen päässämme. Se on mielen tehtävä.

Ja kuitenkin meditoinnin yksi ja ehkä tärkein tavoite on hallita mieltä. Tuoda jonkinlaista järjestystä siihen ajatusten kakofoniaan, joka meidän päässä pyörii. Valjastaa mieli minun käyttöön, sillä todellinen minä ei ole minun mieleni. Todellinen minä on minun sieluni, jolle on annettu keho ja mieli.

Olen jostain lukenut, kuinka mieltä on verrattu apinaan. Keho on auto, jonka kuski sielu on. Mieli on repsikan paikalla istuva apina. Apina, joka ei pysy turvavöissä vaan hyppii pitkin ja poikin, roikkuu taustapeilissä ja paukuttaa kojelautaa niin että kuskina toimivan sielun homma on aika vaikeaa. Mutta sen apinan voi kouluttaa niin, että se auttaa sielua ajohommissa: apina voi lukea liikennemerkkejä, pitää silmällä seuraavaa bensa-asemaa tai ojennella kuskille syötävää. Minusta tämä vertaus kertoo hienosti siitä, kuinka rasittava mieli saattaa joskus olla. Mutta mieli on myös meidän ylin ystävä, joka johdattaa meidät menestykseen elämässä. Siitä apinavertaus vaikenee.

On sanottu, että jos hallitset mieltäsi, voit hallita koko universumia. No, minulla ei juuri ole fantasioita universumin hallitsemisesta, ihan tämä oma elämä riittää kyllä. Mutta sekin käy mielen hallitsemisen kautta. Ja meditoiminen on juuri sitä, mielen kouluttamista. Ilman mieltä meditoiminen olisi helppoa: se on juuri mieli joka pistää vastaan. Itse asiassa mieli on ihan kauhuissaan siitä, mitä voi tapahtua meditaatiossa. Mieli käyttää kaikki temppunsa asian estämiseksi. Se vuoroin huutaa ja kirkuu, esittelee upeimmat ajatuksensa, vetoaa erilaisiin kehon tuntemuksiin, ja vaikka mitä. On tosi opettavaista seurata ikään kuin sivusta mitä se oma mieli keksii. Millaisia ässiä sillä on hihassaan, joilla se yrittää saada huomion pois meditaatiosta.

Kaikkinainen mielen protestointi on minusta juuri kundaliinijoogameditaatioissa suhteellisen helppo sivuuttaa, sillä niissä on yleensä riittävästi tekemistä mihin keskittyä. Voi olla mantra, silmien kohdistus, erilaisia lukkoja tai liikettä. Ja kun näihin tekemisiin keskittyy, se mielikin lakkaa jossakin vaiheessa temppuilemasta. Mutta onko se tyystin hiljaa, minusta ei. Tai sitten minä en ole vielä siellä asti. En tiedä.

Joskus meditaation anti saattaa olla siinä, että päähän kesken kaiken pälähtää kirkas, arvokas ja ehkä jotenkin yllättäväkin ajatus. Se ei ehkä olisi koskaan päässyt kunnolla esiin, jos emme olisi keskittyneet meditaatioon ja samalla pistäneet mielen kakofoniaa hiljaisemmalle.  

Jotenkin näin minä tämän asian tässä vaiheessa hahmotan. Mitä mieltä ovat muut?