Nuha

Mistäköhän se nyt taas minun luokseni löysi tiensä, jo toista kertaa tänä talvena. Ehkä olen retostellut liikaa hyvällä vastustuskyvylläni. Vain voisiko asiaan osallinen olla perjantainen joogatunti, jonka ohjasin. Joku oli jättänyt ohjaajan paikan vieressä olevien korkeiden ikkunoiden yläosat sulkematta. Eli niitä ylempiä hantaakeja ei ollut väännetty kiinni, enkä ylettynyt niitä ilman apuvälineitä sulkemaan. Niskaan ja selkään kävi kamala veto, ja palelin vähän väliä.

Nyt jossain poskionteloiden ja nielun tienoilla kutittelee orastava nuha. Melkein särkee päätä. Edessä on kiireinen työviikko, eli tämän päivän lepään oikein kunnolla, mutta huomisesta alkaen ei ole enää aikaa helliä nuhaa sängyn pohjalla.

Tänään ripusteltiin ensimmäisen adventin kunniaksi jouluvalot ikkunoihin. Ulkona on yksi valosarja ollut jo jonkin aikaa valaisemassa tietä kotiin. Ihanaa. Vaikka se kyllä täytyy sanoa, että tänä vuonna pimeys ei ole ottanut niin pahasti voimille kuin muutamana aikaisempana vuonna. Töissä oikein nolottaa, kun toiset nuokkuvat ja hautovat väsymystään kahvihuoneen kirkasvalolampun alla, mutta minua ei väsytä yhtään. En tiedä mitä tämä tällainen johtuu, mutta veikkaan että niillä energiahoidoilla, joissa olen vuoden mittaan käynyt, on osuutta asiaan. Iso osuus.

Joogatunnilla

Olin tosi, tosi pitkästä aikaa kundaliinijoogatunnilla. Siis joogaamassa, en ohjaamassa. Melkein oli jo päässyt unohtumaan, millaista on joogata yhdessä muiden kanssa. Kun tekee harjoituksia yksin kotona tai pienessä porukassa aamusadhanassa, ei se ole sama asia kuin tehdä harjoituksia tunnilla. En muistanutkaan, miltä ryhmäenergia tunnilla tuntuu. Se tuntui siltä, että tajunta sinkosi saman tien jonnekin maata kiertävälle radalle, ja harjoitusten tekeminen oli helppoa kuin heinänteko. Olisin voinut jatkaa ja jatkaa sitä käsien veivaamista edestakaisin, nauratti vaan. Sammakotkin pomppivat kuin itsestään, sisäänhengityksellä ylös ja uloshengityksellä alas, ihan ilman maitohappoja.

Tunnin lopuksi pääsimme vielä äänikylpyyn gongin kanssa. Se on vähän kuin nukutusnuija, joka iskee salakavalasti takaapäin. Juuri kun luulin että en nukahda, aloin nähdä unta. Siinä sitten heiluin, jossain unen ja valveen rajamaastossa, kunnes oli aika alkaa palautella tajuntaa normaaliin valvetilaan.

En minä kyllä yhtään ihmettele, että olen valinnut kundaliinijoogan omaksi lajikseni. Vai valitsiko se minut? Joka tapauksessa kundaliinijooga puhuttelee minua kerta toisensa jälkeen tosi voimakkaasti. Uudelleen ja uudelleen, ja sitten kuitenkin aina vähän erilaisella ja uudella tavalla.

Matkalla universumin kanssa

Uudet asiat ovat aina olleet minulle vaikeita ja jännittäviä. Varsinkin matkustaminen uusissa maisemissa, meneminen uusiin paikkoihin, ja uusien ihmisten tapaaminen. Mielummin tallaisin vaan tuttuja polkujani, mutta miten minä voin kasvaa ja vahvistua, jos en ylitä itseäni näissäkin asioissa. Ylitä itsesi, mutta älä kompastu. Olen kuullut, että on sellaisiakin ihmisiä, jotka menevät uusiin paikkoihin innokkaina ja uteliaina. Ihan kauhean vaikea ymmärtää, että sellaisiakin ihmisiä on. Miten he sen tekevät?

Eilen oli juuri sellainen päivä, jolloin jouduin työni puolesta matkustelemaan – onneksi vaan täällä kotimaassa – ja menemään palaveeraamaan ihmisten kanssa, joita en ollut aiemmin tavannut. Kaksi palaveria. Illalla olinkin sitten kerrassaan poikki. Mutta kaikki sujui hyvin, kerrassaan hyvin.

Jo kauan sitten olen oppinut strategian, jolla pystyn vähentämään jännitystäni ja pelkoani tällaisista päivistä. Konsti on sellainen, että en vahingossakaan ajattele mitä kaikkea päivän mittaan on edessä, vaan pilkon päivän pieniin etappeihin. Aamulla on tehtävä kaikki aamuaskareet ja selviydyttävä aamujunaan. No kyllä se onnistuu, ei se ole vaikeaa. On selvittävä junamatkasta. Helppo nakki, kyllä minä junassa osaan matkustaa. Seuraavaksi on löydettävä oikea bussipysäkki. Ok, löytyi helposti vaikka vähän etukäteen epäilin. Sitten bussilipun ostaminen kuskilta. Sekin sujui, ilmeisesti osasin esittää asiani oikein ja kuski suostui myymään minulle lipun. Sitten tuleekin paha: bussista pois jääminen oikealla pysäkillä. En ole ihan varma jäinkö pois sillä pysäkillä, jota olin etukäteen suunnitellut, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Oikeaa rakennusta etsiessäni lähdin väärään suuntaan, mutta pian tajusin kääntyä takaisin. Onneksi aikaa oli, ja löysin perille.

Näin selviydyin koko päivästä. Ja mukana, jossakin taustalla oli ajatus, että jos minä tästä selviän, olen taas vähän vahvempi ja rohkeampi.

Joogan myötä tuollaisiin päiviin on tullut tosi paljon helpotusta. Iso asia on se, että enää keho ei reagoi niin voimakkailla jännitysoireilla. Pystyn ikään kuin pysymään rauhallisempana, vaikka jännittääkin. Tai voisiko sen sanoa niin, että jännitys ei enää tunnu niin paljon. Jossain se vieläkin on, kulkee mukana, mutta jos sitä ei ajattele, ei siitä enää tarvitse juurikaan välittää.

Joogan myötä mukaan on tullut myös ihan uusi ajatus. Ajatus siitä, että minusta pidetään huolta niin että kaikki järjestyy. Miksi minut olisi tuolle matkalle lähetetty, jos minusta ei sitten huolehdittaisi? Universumi huolehtii ja järjestää. Toki minun pitää valmistautua hyvin ja olla skarppina, mutta jos teen parhaani, universumi katsoo minun perääni ja hoitaa loput. Ajatus on aika jännä minun kaltaiselleni ihmiselle, joka on tottunut itse kantamaan vastuun kaikesta ja ehkä vähän itsekkäästikin ajattelemaan, että kaikki on kiinni vain minusta. Mutta kun universumiin luottaa, alkaa tapahtua pieniä juttuja, ikään kuin sattumuksia, jotka saavat kaiken sujumaan.

Jatkuu, jatkuu

Nimittäin bollywood-leffojen katselu. Tai kyllä välillä katsellaan muitakin intialaisia, ei pelkkää bollywoodia. Harva se ilta, niin että viikossa katsellaan ehkä 3–5 leffaa. Pisimmät pitää pätkiä kahdelle illalle, ei oikein aika riitä kolmen tunnin elokuvalle, kun menen niin aikaisin nukkumaan.

Siitä on jo vuosia aikaa, kun silloisessa työyhteisössäni pidettiin bollywood-leffailta. Yhdellä meistä oli jostain hankittuja elokuvia, oliko ne nyt videoina vai cd-muodossa, en muista. Eikä sillä ole tämän tarinan kannalta mitään väliä. Pointti oli se, että työyhteisö koostui ihmisistä, jotka työskentelivät pitkälti tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja feminismiin liittyvien asioiden kanssa. Varsin avarakatseista porukkaa, siis. Ja silti minun leffailta meinasi mennä pilalle, kun joku vähätteli ja taivasteli elokuvaa jotenkin siihen tyyliin, että kylläpä meillä täällä lännessä ollaan paljon parempia ja edistyneempiä. En ihan tajunnut, että miksi. Itse asiassa taisin olla ainoa koko porukasta, joka keskittyi elokuvaan muiden oheistoimintojen, kuten rupattelun ja viininjuonnin sijaan.

Silloin kun tv ei ole auki, meillä kuunnellaan usein radio Teentaalia. Se on intialaista ja bollywood-musiikkia soittava radiokanava, itse asiassa pariisilainen radiokanava. Löytyy ja kuuluu täällä. Sen verran ollaan jo leffoja katseltu, että aina välillä tunnistamme biisejä, että mistä elokuvasta. Se on aina yhtä riemastuttavaa, ihan kuin vanhan tutun tapaisi.

Soitto

Soittivat ja pyysivät sijaistamaan kundaliinijoogatuntia, parin tunnin varoitusajalla. Olin töissä, enkä olisi ehtinyt hakea vaatteita ja varusteita kotoa. Tai olisin, jos olisin siitä paikasta päässyt lähtemään eikä olisi ollut muita asioita hoidettavana.

Soitto tuli siltä työnantajalta, jolle minulla oli aiemmin säännöllinen viikkotunti. Ja jonka kanssa minulla oli pitkällisiä ja toistuvia ongelmia palkanmaksun ja palkkalaskelmien kanssa. En muista mitä silloin päätin työskentelemisestä sille työnantajalle, mutta niin vaan olisin taas lähtenyt pitämään tuntia, jos se olisi ollut aikatauluni puolesta mahdollista. Minä nimittäin voin olla yhtä ja toista, mutta pitkävihainen minä en ole.