Tehokkuutta työhön

Töissä alkaa asiat ruuhkautua. Kesken on kaksi isoa juttua, jotka vaativat niin miettimistä kuin kirjoittamistakin. Ne pitäisi olla valmiina mielellään NYT, viimeistään parin päivän päästä. Tai viikon. Ja ne ovat vielä ihan levällään. Vähän harmittaa, etten päässyt aloittamaan niitä minusta riippumattomista syistä ajoissa. Mutta turha sitäkään on harmitella, tässä ollaan ja näillä mennään.

Huomasin, että jäin vanhaan loukkuun taas. Aloin pidentää työpäiviä niin aamusta kuin illastakin. Ja samalla sain yhä vähemmän aikaiseksi. Mutta jos vaan on työpaikalla kauemmin ja tuijottelee tietokoneen ruutua, niin kai hommat silloin valmistuu nopeammin? No ei valmistu, ja tämä minun olisi pitänyt entuudestaan muistaa. Ainoa järkevä teko tällä kohtaa oli lyhentää työpäiviä molemmista päistä, niin että työajasta tulee tehokasta tuolilla pyörimisen sijaan. Ei kenellekään ole mitään iloa siitä, että vietän aikaani työpaikalla ihan turhaan.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kahden hengen työhuoneessa. Ihan hyvin se on sujunut, vaikka ahdasta onkin. Joudun puhumaan paljon puhelimessa ja se tuntuu vähän kurjalta, että toinen joutuu kuuntelemaan minun höpinäni. Itse kaipaan musiikkia, mantroja tai bollywood-hittejä koneeltani. Vasta eilen muistin etsiä kuulokkeet ja viedä ne töihin, niin että saatoin kuunnella youtubeen tekemääni bollywood-musiikin listaa toista häiritsemättä. Heti alkoi kirjoittaminen sujua, kun musiikin myötä en enää voinut ottaa työtäni niin vakavasti. Siihen alkoi tulla kepeyttä (ja vauhtia!) turhan rypistämisen sijaan. Kaikkiin kirjoittamisen vaiheisiin musiikki ei kerta kaikkiaan sovi, joskus se on tiellä ja häiritsee, mutta juuri nyt siitä on iso apu. Siis lyhyemmät työpäivät ja viihdettä työn oheen, niin jo alkaa tulosta tulla.

Lukunurkka

Luin juuri loppuun Malala Yousafzain kirjan I am Malala, englanniksi. Malala on, niin kuin varmasti muistatte, pakistanilainen nuori nainen, joka sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon. Kirjaa voisi varmasti kutsua elämäkerraksi, mutta koska Malala on vasta 17-vuotias, tuntuu se vähän hassulta lajityypiltä. Eikö elämäkertoja kirjoita jo elämänsä ehtoopuolella olevat ihmiset? Tai siis toimittajahan kirjan on kirjoittanut, mutta se kertoo Malalan tarinan. Ja Malalan isän tarinan samalla. Ja Pakistanin tarinaa myös. Itse asiassa kirja on tosi mukava pläjäys Pakistanin historiaa ja kulttuuria. Ja viime aikaisia tapahtumia, sillä minun ainakin on myönnettävä, että en ole erityisen tarkkaan, tai juuri ollenkaan seurannut talibanien tekemisiä Pakistanissa. Kirjan myötä siitäkin puolesta tuli ihan riittävä katsaus.

Jotakin jännittävää on Malalan tarinassa. Siinä, että hänen isänsä perustaa koulun, jota Malala käy hyvin innokkaasti samalla kun hän puhuu ja kirjoittaa tyttöjen koulunkäynnin puolesta. Hänen äitinsä on luku- ja kirjoitustaidoton. Taliban räjäyttelee kouluja ja Malala puolustaa tyttöjen ja poikien oikeutta käydä koulua. Kunnes palatessaan koulubussilla kotiinsa, talibanmies ampuu häntä päähän. Malala ei kuole, vaan hänestä tulee entistäkin tunnetumpi lasten koulunkäynnin puolestapuhuja. Hän perustaa Malala-säätiön, tapailee tunnettuja valtionpäämiehiä ja riitelee pikkuveljiensä kanssa.

Toinen mukavalukuinen kulttuuripläjäys samalta seudulta on jokin aika sitten lukemani The Kabul Beauty School. Se kertoo amerikkalaisesta naisesta, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Afganistaniin – leikkaamaan hiuksia. Hän perustaa kampaamon ja kauneuskoulun, sillä talibanin jäljiltä tällaista toimintaa ei Kabulissa enää ole. Hän kouluttaa kampaajiksi nuoria naisia, jotka näin voivat alkaa ansaitsemaan rahaa perheelleen. Tämäkään kirja ei ole fiktiota, vaan kertoo kuinka Debbie Rodriguez asettuu Kabuliin, menee naimisiin siellä, ja joutuu aikanaan sieltä lähtemään.

 Hassua, miten nämä kirjat ovat käsiini kulkeutuneet. Ostelen jonkin verran pokkareita, ja luettuani ne jätän niitä juniin, hotelleihin tai erilaisiin saa ottaa –hyllyihin. Ja annan vaihdossa, jos saan tilalle jotakin muuta luettavaa. Tai annan, vaikka en saisikaan vaihtarikirjaa.

Käsiini osui ja luin kolmannenkin kirjan, jonka ajattelen olevan jotenkin samaa sarjaa. Kirjan nimi on Ammagaru, ja se kertoo lähetyssaarnaajaksi Etelä-Intiaan 1950-luvulla lähteneen Aune Hynyn tarinan. Hän perusti Intiaan lastenkodin ja koulun, ja auttoi valtavaa määrää lapsia ja aikuisiakin, joilla ei ollut juuri mahdollisuuksia elämässään. Intiaan lähdettyään hän kävi vielä Suomessa, mutta eli koko elämänsä siellä. Kirja pisti minut moneen kertaan miettimään, ja oikeastaan mietin samaa asiaa vieläkin. En nimittäin ole Raamatun lähetyskäskyn ja lähetystyön suuri ystävä, ja minusta ne johtavat monella tavalla ongelmallisiin asioihin. Mutta sitten se pyyteetön työ, jota Aune Hyny teki köyhien lasten ja heidän perheittensä auttamiseksi, ei voi olla tekemättä vaikutusta, enkä sitä voi pitää vääränä tai huonona asiana. Olen siis joutunut miettimään mielipiteitäni ja suhtautumistani vähän uudelleen, tuulettamaan niitä, ja se on aina tervetullutta.

Viikonloppuna sain luettavakseni ja kommentoitavaksi joogaan liittyvän kirjan käsikirjoituksen. Mutta siitä lisää joskus kesällä, kun se on putkahtanut painokoneista ulos.

Uudet naapurit

Viereiseen taloon on muuttaneet uudet ihmiset. Hip hurraa kuinka iloiseksi se minut tekeekään, tai siis lähinnä se, että vanhat muuttivat pois. Ja kaikki heidän koirat.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en minä mikään koiravihaaja ole. Koirat olivat kertakaikkisen mukavia, ihan koko lauma. Joskus joku niistä kävi tutustumassa meidänkin pihaan, eikä sekään niin haitannut. Mutta se mikä vähän haittasi, oli ihmisten tapa hoitaa koirien vessa-asiat. Koirat nimittäin päästettiin pihaan, ja ne käyttivät meidän puoleista osaa pihasta vessanaan. Ihmiset sitten keräsivät säännöllisin väliajoin kiinteän aineksen pois, mutta siitä huolimatta piha haisi aika ajoin niin tymäkälle, että minä herkkine nenineni en voinut mennä lähellekään heidän pihaa. Huh. Ja nyt tosiaan puhutaan isosta laumasta isoja koiria, ei pelkästään muutamasta hurtasta. Uusilla naapureilla ei näytä olevan yhtään koiraa.

Toivottavasti naapurin olohuoneeseen tulee pian verhot. Meidän keittiön ikkuna on niin lähellä, että väkisinkin pienessä keittiössä näkee heidän ikkunasta sisään. Tulee väkisinkin tirkisteltyä, vaikka en haluaisi. Pitää varmaankin myös yrittää käydä keittiössä vain vaatteet päällä, ainakin silloin kun keittiössä on valot. Tai voihan olla, että jos kekkuloi keittiössä täydessä valaistuksessa, alkaa niitä verhoja ikkunaan löytyä ihan nopeastikin.

Puhetta sadhanasta

Pidimme tänään toisen kundaliinijoogaopettajan kanssa kaikille halukkaille opastuksen aamusadhanaan. Toisin sanoen kerroimme, mitä sadhanassa tapahtuu, mitä siellä tehdään ja miksi. Sitten vielä kävimme läpi mantrat. Koska sadhana ei loppujen lopuksi ole mikään yksinkertainen asia, koko juttuun meni aikaa kolmisen tuntia. Kiinnostuneita oli kymmenkunta. Toivottavasti heistä mahdollisimman moni tulee sadhanaan, jossakin vaiheessa.

Onhan se vähän hassua puhua siitä, mitä sadhanassa tehdään, kun voisi tulla sadhanaan katsomaan. Tosin onhan se hyvä käydä niitä asioita läpi päiväsaikaankin. Eipä itse sadhanassa tule seliteltyä syitä siihen, että miksi tehdään näin ja näin, kun vaan tehdään. Sitä paitsi tuollainen tilaisuus varmasti laskee kynnystä tulla sadhanaan. Jos nyt jollakulla jokin kynnys on.

Reissunaisen varustus

Tänään oli taas ohjelmassa työmatka kotimaassa. Kotoa oli lähtö jo 5.30. joten So Purk piti toistaa 11 kertaa junassa. Kotona ennen lähtöä ehdin lukea vain Japjin. Ohjelmassa oli muutama työtapaaminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka pikkuisen pistivät jännittämään etukäteen. Hyvinhän tapaamiset meni, totta kai, mikäköhän siinä on että silti pitää tuollaisia hermoilla. Tosin onhan se sekin, että pieni jänskätys pitää skarpimpana.

Sitä piti kysyä, että osaatteko arvata mikä on minun tärkein matkavarustus tuollaisilla työmatkoilla. No tietenkin villasukat! Ei tulisi mieleenkään istua junassa kengät jalassa, ja kun kengät ottaa pois, on elämän pientä luksusta vetää jalkaan pesukoneessa sopivan kokoisiksi huopuneet villasukat.

Viime viikolla olin työmatkalla myös, ja perillä jouduin kävelemään puolisen kilometriä.  Keli oli sellainen, että vettä ja loskaa oli nilkkaan asti. Vettä pitävällä kalvolla päällystetyt kenkäni eivät enää pitäneetkään vettä, joten sukat olivat lopulta litimärät. Mikä nautinto olikaan junassa riisua märät kengät ja märät sukatkin pois, ja laittaa jalkaan villasukat. Vähän pienempi nautinto oli sitten junamatkan kolkutellessa loppua laittaa kylmät, märät sukat ja kengät takaisin jalkaan kotimatkaa varten.