Viikko on hurahtanut ohi tosi
nopsaan. Nyt olisi sitten jo perjantai. Huh.
Olin tänään töissä vähän pidempään
kuin tavallisesti, sillä siippa on jossain työperäisessä tilaisuudessa. Tulee
kotiin vasta joskus kun minä olen jo nukkumassa. Ei siis ollut mitään kiirettä
kotiin. Ja koska olen tällä viikolla tapaillut ystäviäni pitkien lounaiden
merkeissä ja muutenkin ehtinyt olla töissä aika vähän, oli ihan hyvä tehdä
töitä tänään vähän enempi. Nyt sitten väsyttää.
Viikko on hurahtanut myös kerratessa
ja miettiessä viime viikonlopun työpajan antia. Ja joitain ihan perusasioita.
Työpajan pitänyt Jagdeep Singh esimerkiksi kehotti pariinkin kertaan meitä
kaikkia rakastamaan itseämme. Joo joo, minä ajattelin. Rakastan rakastan, totta
kai rakastan. Mutta sitten jälkeenpäin tuli mieleen, että noinkohan ihan
todella rakastan, vilpittömästi ja varauksetta. Päätellen siitä, kuinka ankara
olen itseäni kohtaan, ei rakkaus ainakaan saa mitään miellyttävää ilmiasua. Vai
onko moittiminen ja morkkaaminen se ainoa ja oikea rakkauden osoittamisen tapa,
jonka olen kotoa oppinut. Toivottavasti ei.
Mutta jos rakastaisi itseään ihan
tällaisena kuin on. Eikä aina morkkaisi itseään siitä, että ei satu olemaan
nopeaälyinen ja hauska seuraihminen joka keksii nokkelan vastauksen aina,
tilanteesta ja kielestä riippumatta. Tai tuntisi niin usein toisten ihmisten
seurassa olevansa jotenkin väärin, vääränlainen, sanovansa ja tekevänsä vääriä
asioita. Ettei tarvitsisi keskittyä oman olemisensa tarkkailuun niin että ihan
väsyy.
Kun sitä itsensä rakastamista alkaa
oikein ajatella, tuntuu se tosi isolta asialta. Valtavalta. Mutta luulen, että
olen sen suhteen ottanut jo tosi monta pienenpientä askelta. Tarkoituksena on
jatkaa samaan malliin, ja yrittää olla moittimatta ja syyllistämättä itseäni
siitä, että en vielä osaa rakastaa itseäni tällaisena kuin olen. Jagdeep Singh
kehotti aloittamaan omasta (henkisestä) nimestä: sanomaan nimi ääneen lämmöllä
ja rakkaudella, rakastumaan omaan nimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti