sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Arkaparka



Eilen osallistuin integraljoogatunnille, jonka ohjasi Padma Priya Briteistä. En varsinaisesti tuntenut häntä entuudestaan, mutta olin muutaman sähköpostin vaihtanut hänen kanssaan. Kun hän saapui paikalle ennen tunnin alkua, hänet tuntevat ihmiset kävivät tervehtimässä häntä, ja halaamassa. Minäkin olisin voinut mennä tervehtimään, mutta tuntui, ettei sopivaa tilaisuutta vaan tullut. En suinkaan halunnut mennä häiritsemään, kun hän tervehti muita.

Jossain kohtaa minut esiteltiin Padmalle, ja hän halasi minua oikopäätä. Sydämellisen halauksen ja naurunsa lomassa hän moitti minua moneen kertaan ja ihan suorin sanoin ujostelemisestani ja siitä, että lusmusin nurkissa enkä suoraan kävellyt häntä halaamaan, vaikka olin kuulemma sen näköinen, että kaipasin halausta. Vastasin, että asia on työn alla. Niin kuin se onkin. Toki yritän muuttua ihmiseksi, joka ei ole tällainen itseään nolosteleva arkaparka, ja jonka ei tarvitse miettiä, että voinko nyt mennä tervehtimään vai en. Vielä minä en ole sellainen. Ja samaan aikaan yritän hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, rakastaa itseäni kaikesta huolimatta. Mutta kyllä tuollainen ujostelu on ihan turhaa, tiedän sen itsekin. Enkä oikein käsitä mistä se tulee, mitkä tilanteet sen herättävät. Kun toisissa tilanteissa olen hyvinkin rohkea ja suoraselkäinen, ja varsinkin suorasanainen. Jopa uusien, outojen ihmisten seurassa. Mutta sitten joissakin toisissa tilanteissa en osaa ollenkaan olla.

Padman joogatunti oli mielenkiintoinen. Hikinenkin, 12 nopeatempoista aurinkotervehdystä sai lämpimäksi. Suurimman osan asanoista tein loppuun asti tai ainakin melkein loppuun. Joihinkin en lähtenyt ollenkaan, niin kuin päälläseisontaan, jota en ole koskaan edes yrittänyt. Niska-hartiaseisonnankin jätin väliin, teen sen yleensä vain silloin kun selkä tuntuu kaikin puolin hyvältä, ja ihan siltä se ei eilen tuntunut. Niinpä laitoin istumatyynyn lantion alle, ja nostin vaan jalat kattoa kohti.

Ja vaikka integraljoogatunneilla on mukava käydä, niin eiväthän ne kundaliinijoogaa ole. Jotenkin vaan minä en täyty integraljoogatunnilla samalla tavalla kuin kundaliinijoogatunnilla. Jotakin jää puuttumaan, jokin viimeinen silaus. En osaa oikein sanoa mitä tai mikä se on, jotakin mikä saa minut hymyilemään ja loistamaan kuin naantalin aurinko kundaliinijoogatunnin jälkeen. Jotakin, minkä puuttumisen integraljoogatunnin jälkeen tajuaa vain siksi, että on sen kokenut kundaliinijoogatunnin jälkeen.

6 kommenttia:

Rouva K kirjoitti...

Halauksia tarvitaan :-)

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/halauksen_puute_sattuu

Jagdev Kaur kirjoitti...

Itse asiassa olen lukenut Kodin Kuvalehden jutussa mainitun kirjan. Siis Taina Kinnusen Vahvat yksin, heikot sylityksin. Se on ihan mielenkiintoinen juttu, ja varsin tarpeellinen keskustelunavaus. Kirjaa lukiessa tuli ihan väkisinkin muisteltua omaa kosketushistoriaa, että kuka ja koska on halannut minua ensimmäisen kerran (luokkakaverin isä samalla kun halasi omaa lastaan joskus kun olimme ala-asteella), miten ylipäätään kosketukseen suhtautuu ja onko halaaminen luontevaa (ei aina). Ja se on ihan selvä asia, että olen onnellisessa asemassa sikäli, että siippa jaksaa antaa ja vastaanottaa kosketuksia ja hellyyttä ihan joka päivä.

Laura L kirjoitti...

Mä niin tunnistan itseni tästä! Siis kirjoutuksen alkuosasta.

Milloin tahansa tulee vastaavia sosiaalisia tilanteita, aina tuntuu, että se (esimerkiksi halaaminen) ei kuulu juuri minulle, ei juuri nyt, ei tässä tilanteessa. Koska en tunne henkilöä, tai muut tuntevat paremmin tai kuvittelen itseni jotenkin eri porukkaan kuin muut. Tai olen eri kaupungista tai en ole joogannut tarpeeksi kauan (tai mikä tapaamisen konteksti nyt onkaan) tai vääränlaiset vaatteet. Ihan mitä vain. Ja lopulta selviää, että muutkin ovat toisesta paikasta eri porukoista ja työvaatteissaan ensimmäistä kertaa. Eli olen itse kuvitellut koko ulkopuolisuuteni.

Jagdev Kaur kirjoitti...

Laura, juuri noin se menee, kiteytit koko ulkopuolisuuden idean. Kateellisena ja hämmästyneenäkin katselen usein muutamaa ystävääni, jotka ihan tuosta vaan kävelevät porukan keskelle, keskipisteeksi, tai muuten vaan ihmisten luo epäröimättä hetkeäkään omaa olemistaan. Ja näyttää siltä, että näyttelijän ammatti auttaa tässä, tai sitten näyttelijäksi hakeutuu ihmisiä joille tämä on luontevaa. Siis minun suppean otokseni perusteella.

Anonyymi kirjoitti...

Ai, meitä ulkopuolisuuden tunteessa kelluvia on muitakin... jännää, että se ei aina häiritse, mutta toisinaan se taas häiritsee. Työstän asiaa itsekin. Olisi ihanaa voida spontaanisti halata ihmisiä, sillä kaipaan halaamista!

Jagdev Kaur kirjoitti...

Kyllä, meitä on.
Kiva kun kävit linkkaamassa blogisi :)