Liukuportaat

Pääsiäistä!

Olin eilen kiirastorstaina tuuraamassa toista kundaliinijoogaopettajaa ja pitämässä hänen tuntinsa. Ihan mukavaa on päästä sijaistamaan nyt, kun omia joogatunteja ei ole viikossa kuin yksi. Ja niitä sijaistuksia tulee keväämmällä vielä enemmänkin. Ja todennäköisesti kesälläkin.

Aika pienelle porukalle sain eilen ohjata joogaa. Monet olivat ilmeisestikin siirtyneet suoraan pääsiäisen viettoon ja jättivät tunnin väliin. Mutta eipä se haitannut, sitten tehtiin vähemmällä väellä. Se vaan, että olin valinnut kohtalaisen raskaan harjoitussarjan eiliseksi, ja sellaisen tekeminen on aina helpompaa jos ryhmässä on enemmän kuin vaan muutama ihminen. Eilisellä tunnilla oli seitsemän joogaajaa, ja se riitti hyvin. Joogaajista kaksi oli ensikertalaisia, ja heille sanoin varmuuden vuoksi tunnin jälkeen, ettei harjoitussarjat aina ole noin raskaita, etteivät pelästyisi heti ensimmäisestä yrityksestä. Olin kyllä havaitsevinani heissä sen kipinän joka joihinkin kundaliinijoogasta syttyy jo heti ensimmäisellä kerralla, että tätä on saatava lisää, tämä on kivaa. Niin se koukuttaa ihmisiä.

Olisin tunnin jälkeen saanut autokyydin kotiin, mutta kiitin ja kieltäydyin kohteliaasti. Mieluummin kävelin 20 minuutin matkan kotiin, sillä tunnin jäljiltä minulla olivat energiat korkealla, posket leiskuivat punaisina ja tunne kuin lentoon lähtisin. Sellaisessa olotilassa on hyvä maadoittaa itseään: vetää punaiset lenkkarit jalkaan ja kävellä tukevasti maan pinnalla. Ilman iltakävelyä olisi ollut vaikea rauhoittua nukkumaan ja saada unta, vaikka harjoitussarja jonka ohjasin, oli nimenomaan harjoitussarja unettomuuden voittamiseksi.  

Itää ne

Pussissa luki, että käytettävä ennen 9/07. Minä sitten heti tänä keväänä roiskaisin siemenet multaan, ja hyvinpä ne näyttävät itäneen. Rehun nimi on vihanneskrassi. Vielä pitäisi syödä se. Pussissa ehdotetaan laitettavaksi salaattiin, keittoon tai voileivän päälle. Hmmm, tänään sattuukin olemaan juuri keittopäivä...

Itkua ja naurua

Aina välillä kundaliinijoogatunti – ja kuvittelisin että tämä pätee muihinkin joogalajeihin – saa ihmisissä aikaan hyvinkin näkyviä reaktioita. Monet itkevät tunnilla, varsinkin meditaation ja lopuksi laulettavan Aurinkolaulun kohdalla. Sitä olen harrastanut itsekin vuosikausien ajan; jostain syystä se kyynel vaan kohoaa helposti silmäkulmaan joogan yhteydessä. Ja hyvä niin, mikäs sen turvallisempi ja parempi paikka itkeä kuin joogatunti.

Sen sijaan naurunpyrskähdykset, jotka nekin ovat ihan tavanomaisia reaktioita joogatunneilla, ovat ehkä vähän harvinaisempia. No siis ainakin itselleni. On yksi liike, jossa kädet pyörivät kuin siipiratasaluksen siipi, tai joku voisi kutsua sitä kissan uimiseksi, joka alkaa aina minua vähän naurattaa. Mutta ei silti ole koskaan aiheuttanut mitään naurunpyrskähdyksiä. Eli aika hillittyä on minun nauruni joogatunneilla, paitsi kun harjoitussarjaan kuuluu osa, jossa nauretaan ihan kunnolla ääneen. Kyllä, sellaisiakin harjoituksia on.

Tänään kun ohjasin tuntia, yksi joogaajista sai ihan kunnollisen naurukohtauksen. Hän meni hetkeksi oikein salin ulkopuolelle, jotta sai naurunsa lakkaamaan. Ja mikäpäs siinä, hauskaa jos naurattaa, kunhan ei häiritse muita. Eikä hän häirinnyt. Tunti oli lopuillaan enkä enää oikein ehtinyt luontevasti selittää, että jooga saa kaikkea tällaista aikaan. Toivottavasti hän ei itse hämmentynyt omasta reaktiostaan. Ehkä otan asian ohimennen puheeksi seuraavalla kerralla, jos se vielä tuntuu tarpeelliselta.

Ei taaskaan

Palmusunnuntaiksi pitää aina varata jotakin herkkuja, esimerkiksi suklaamunia siltä varalta, jos oven taakse ilmestyy omituisesti pukeutunutta pikkuväkeä virpomaan. Heille pitää totta kai hommastaan maksaa palkka. Mutta ei, ei taaskaan. Ties monesko vuosi peräkkäin, kun joudumme syömään herkut itse. Jälleen jäi myös virpomisoksat saamatta.

Kevätpäiväntasauksen meditaatio

Kokoonnuimme juhlistamaan kevätpäivän tasausta pitkän meditaation parissa, joka alkoi heti aamusta eli klo 5.30. Minä en jaksanut herätä aamulla niin aikaisin että olisin lukenut Japjin ennen meditoimaan lähtöä. Sen sijaan pistin kuulokkeet korviin kun lähdin kävelemään kohti tapahtumapaikkaa, ja luin yhteen ääneen äänitteen kanssa. Tai siis kun yleensä luen Japjin ääneen ihan kirjoitettuna tekstinä, siis sisälukuna, niin nyt luin sen ulkomuistista yhdessä äänitteen kanssa. Ihan hyvin se sujui: pysyin pystyssä kävellessäni, ei mennyt kieli pahasti solmuun ja ihmisiä oli liikenteessä niin vähän että en saanut osakseni kummastuneita katseita ääneen höpisemisestä.

Meditaatio kesti kaksi ja puoli tuntia. Mutta se ei ollut pelästyttänyt niitä pariakymmentä joogia, jotka tulivat paikalle. Mantra oli Guru Guru Wahe Guru Guru Ram Das Guru, joka myös Miracle Mantran nimellä tunnetaan. Sitä toistettiin viisi kertaa jokaisella uloshengityksellä, eli tahti oli tosiaankin nopea. Mantra tuli toistettua useampaan kertaan ja se kävi hyvinkin tutuksi. Jossain puolentoista tunnin kohdalla kävi niin, että yhtäkkiä unohdin mantran sanat. Meitä oli paikalla kaksi kundaliinijoogaopettajaa, jotka vuorottelimme vetovastuuta. Tosin homma oli sikäli helppo, että mantra soi koko ajan stereoista, eikä tilapäiset sanojen unohtelut siksi haitanneet.

Osa meditoijista poistui paikalta ennen kahdeksaa, ilmeisesti työhön liittyviin velvollisuuksiinsa. Hienoa, että he olivat mukana edes jonkin aikaa. Heiltä tietenkin jäi sitten väliin se mahtava tunne, kun meditaatio yhtäkkiä onkin päätöksessä, ja kaksi ja puoli tuntia on hurahtanut kuin siivillä. On aivan käsittämätöntä miten ajantaju häviää ja keskittyminen kohdistuu vain seuraavaan sisäänhengitykseen, sen jälkeisiin mantran toistoihin, taas sisäänhengitykseen, mantran toistoihin, sisäänhengitykseen, ja niin edelleen. Meillä vetäjilläkin, vaikka meillä oli kello koko ajan nenän edessä.

Pitkän meditaation jälkeistä tunnelmaa on aika vaikea kuvailla. Minua yleensä itkettää ja naurattaa samaan aikaan, ainakin hetken aikaa. Sitten tulee autuas ja jollakin tavalla kirkas olo, vaikka samaan aikaan esimerkiksi erilaisten teknisten laitteiden käyttäminen voi olla todella hankalaa, kun ei ole mitään aavistustakaan mitä nappia pitäisi painaa. Onneksi kahvilan kassa auttoi maksupäätteen kanssa, kun ostin aamiaista. Töihin olin varannut sellaista tekemistä, joka ei vaatinut minkäänlaista ajattelua tai aivotoimintaa, sillä kokemuksesta tiesin, että pää tuntuu olevan täynnä vaaleanpunaista hattaraa. Ja se vaan naurattaa.

Sielun piipahdus osa 2

Jokin aika sitten kirjoitin keskenmenooni liittyen siitä, etten käsitä mikä mieli sielun on tulla tänne vain muutamaksi viikoksi, ja sitten mennä pois. Eilen sain siihen vastauksen. Se tuli sähköpostiini mutkitellen toiselta puolen maapalloa. Samalla huomasin, kuinka huonosti lopulta tunnen karmista oppia ja siihen liittyviä asioita. Eipä niitä koulussa opetettu. Ja Raamatusta jälleensyntymään viittaavat asiat on aika tarkkaan poistettu vuosisatojen saatossa. Toki olisin voinut etsiä käsiini alan kirjallisuutta, mutta siihen en ole vielä tuntenut tarvetta.

Joka tapauksessa minulle kerrottiin, että sieluilla, jotka tulevat noin lyhyeksi aikaa maan päälle, on vain hyvin vähän karmaa selvitettävänään. Eli meidän luona vieraillut sielu sai pyyhittyä taulunsa puhtaaksi niiden parin viikon aikana, jotka hän täällä oli. Sen jälkeen hänen ei tarvitse enää tulla tänne uudelleen. Tämäkin on vähän hankala ajatus monelle meistä länsimaalaisista, jotka haluaisimme elää ikuisesti ja ajattelemme, että syntyminen uudelleen ja uudelleen tänne maan päälle on jollakin tavalla juuri sitä. Kun tavoite kuitenkin on oppia tästä elämästä ihmisenä mitä opittavissa on, ja sen jälkeen siirtyä siitä pois.

Sähköpostin kirjoittanut ihminen lisäsi viestiinsä vielä, että meidän luona piipahtanut sielu tiesi valita äidin, joka osasi ottaa tilanteen hallintaan oikealla tavalla, arvokkaasti, sillä mikään sielu ei halua tuottaa tuskaa toiselle sielulle. Kauniisti sanottu, joskaan en ole ihan varma onko ”arvokas” ihan joka kohdassa juuri se sana, jolla itse kuvaisin suhtautumistani asiaan. Välillä on pitänyt parkua silmät päästään. Mutta se on varmasti totta, niin kuin taisin kirjoittaa jo aiemminkin, että löydän tästäkin asiasta paljon hyviä puolia ja asioita, joita voin oppia. Enkä jää tapahtumiin jumiin, vaan jatkan eteenpäin.