Sielun piipahdus

Olin keskenmenon jälkeisessä jälkitarkastuksessa. Siellä selvisi lääketieteellinen syy tapahtuneeseen, tai siis osin selvisi, tapahtumien ihan alkusyy on tuntematon eikä sitä olisi voinut millään estää eikä lääkkeillä parantaa. Lääkäri vertasi tapahtunutta negatiiviseen lottovoittoon: meillä vaan oli tavattoman huono tuuri.

Oli tietenkin mukava kuulla tämäkin puoli asioista, mutta lääkärin tavoin minä en usko huonoon tuuriin tai sattumaan. Minun ymmärrykseni maailmasta perustuu siihen, että asioilla on tarkoituksena. Ihan kaikella. Minä vaan en voi sitä asioiden tarkoitusta aina ymmärtää, koska näen ja tiedän vain niin rajallisen pienen osan kaikesta. Jos näkemykseni ei perustuisi vain tähän elämään vaan voisin nähdä koko laajemman kuvion, alkaisi tapahtumissa olla enemmän järkeä. Näin ajattelen.

Rajalliseen näkökykyyn ja tietoon tapahtumain kulusta perustuu sekin, että en käsitä miksi odottamani vauvan sielu viivähti luonamme niin lyhyen aikaa. Pari viikkoa, mitä tolkkua niin lyhyessä visiitissä on. Tai kyllä minä omalta kannaltani tiedän, sillä täällä piipahtanut sielu ehti opettaa minulle monia tärkeitä asioita. Sanotaan, että lapset opettavat vanhempiaan, ja sen sain jo näin lyhyessä ajassa kokea. Mutta sanotaan myös, että äiti on lapsen ensimmäinen opettaja. Ehdinkö minä opettaa hänelle mitään? Ehtikö hän täyttää sen tarkoituksen ja elämäntehtävän, joka hänellä täällä maan päällä oli? Minusta tuntuu että ehti, vaikka en koko kuviota käsitäkään.

Minun yhteys hänen sieluunsa ei katkennut mitenkään yhtäkkisesti ja nopeasti, niin kuin voisin kuvitella jonkin onnettomuuden yhteydessä käyvän. Ei, ensin tuli ikään kuin häiriöitä linjalle, ja siitä yhteys pikkuhiljaa hiipui. Hänen sielunsa osasi myös lähteä takaisin kotiin, eikä se jäänyt tänne pyörimään. Kaikesta tästä jäi sellainen kuva ja olo, että asiat menivät niin kuin niiden pitikin, niin kuin ne oli tarkoitettukin. Minä vaan en ymmärrä sitä tarkoitusta.