Enpä olisi ikinä uskonut, mutta niin
vaan on, että olen onnistunut olemaan syömättä makeisia kesäkuun lopulta asti.
Paatuneelle salmiakin suurkuluttajalle se on ollut iso asia. Olin niin
pessimistinen karkkilakon onnistumisen suhteen, että en puhunut siitä pitkään
aikaan kenellekään. Oletin että joudun hetikohta kertomaan lakon loppuneen jos
menen hankkeesta jollekin mainitsemaan. Minä kun en ole niitä, jotka jaksavat
pysyä päätöksissään sosiaalisen paineen takia.
Aloitin karkeista vieraantumisen kun
olin matkoilla. Paikassa, jossa olin, ruoka tuli talon puolesta. Lähellä ei
ollut kunnon kauppaa josta olisin voinut makeisia ostaa, eikä siellä kuitenkaan
olisi salmiakkia myytykään. Aterioihin kyllä sisältyi ihan mahtavat jälkiruuat,
eli erilaisia kakkuja niin paljon kuin jaksoi syödä. Mutta eihän niitä paljon
jaksanut.
Heti matkaa seuraavan viikon olin
Frantsilassa joogaretriitissä. Siellä olisi myyty Pöyröö puluveria, mutta
joogaamisen tuoksinassa ei salmiakki käynyt mielessäkään. Sitä paitsi retriitissä
oli myös hyvät jälkiruuat, yhtenäkin päivänä aivan tolkuttoman hyvää
mustikkakukkoa. Siitä olisi voinut vaikka laulun kirjoittaa.
Ja niin se lähti sujumaan,
meikäläisen karkkilakko. Vielä kuitenkin huomaan aina toisinaan ruuan jälkeen
pyöriväni keittiön kaapeilla, mikä on jäänne makeisten napsimisesta
jälkiruuaksi. Mutta kun kaapissa ei ole mitään, menee kaipuukin kohta ohi. Ja
kyllä, kylässä olen syönyt karkkia, tai muuten jos joku on tarjonnut. Mutta
kylläpä maistuu makealta kun ei ole taas tottunut, huh-huh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti