torstai 20. kesäkuuta 2013

Anthony de Mellon Havahtuminen



Eilen sain viimein luettua loppuun de Mellon Havahtumisen. Minulla on ollut koko ajan hyvin ristiriitaisia tunteita kirjaa kohtaan sitä lukiessani. Osaltaan varmasti johtuu siitä, että olin kuullut ihmisten puhuvan kirjasta, tai oikeammin ylistävän kirjaa ennen kuin itse tartuin siihen. Joku oli lukenut sen noin 58 kertaa, toinen kantoi sitä aina ja joka paikkaan mukanaan, kolmas oli alleviivannut kirjaa niin ahkerasti, ettei alleviivaamattomia kohtia juuri enää löytynyt. Tällaisten kokemusten jälkeen kirja ei oikein voi olla muuta kuin pettymys.

Ihan ensimmäiseksi ärsytti kirjoitustyyli, josta esimerkki: ”Luuletteko, että autan ketään? En auta! Voi en, en, en! Älkää odottako minun auttavan ketään. Mutta en myöskään aio aiheuttaa kenellekään vahinkoa. Jos vahingoitutte, aiheutitte sen itse; ja jos saatte apua, autoitte itse itseänne. Teitte todellakin sen itse! Luuletteko ihmisten auttavan teitä? Eivät he auta. Luuletteko ihmisten tukevan teitä? Eivät he tue.”

Onneksi jatkuva kysely ja huutaminen huutomerkkien avulla hiipuvat alun innostuksen jälkeen. Mutta sen verran kirjoitustyyli häiritsi, että laitoin kirjan ihan ensimetreillä sivuun joksikin aikaa, ja luin välillä jotakin jossa kyseltiin ja huudettiin vähemmän.

Kirjan sisältö sen sijaan puhutteli minua monilta osin kovastikin. Mutta ei tässä kirjassa, vaan jossain aiemmin kuulemissani tai lukemissani yhteyksissä. Toisin sanoen kirjassa on paljon sellaista henkisen kirjallisuuden yleistä juttua, joka oli minulle entuudestaan tuttua. Ja niin de Mello monessa kohtaa sanookin, että tämä on moneen kertaan todettua asiaa. Joten mitään suuria oivalluksia kirja ei herättänyt. Eikä oikein pieniäkään.

Pointti tietenkin on se, että niitä asioita, jotka jo tietää ja tuntee, pitäisi alkaa elää yhä enemmän todeksi omassa elämässään. Niiden lukeminen uudestaan ja uudestaan ei auta pätkän vertaa, jos ne eivät millään tavalla siirry osaksi omaa elämää. Mielelläni vertaisin tätä laihduttamiseen: laihdutusohjeiden ja –oppaiden lukeminen uudestaan ja uudestaan ei riitä, vaan pitäisi tehdä jotakin. Kirja on myös minulle hyvä muistutus siitä, että joogafilosofia ei ole ainoa tie perille, vaan monet ihan samat asiat löytyvät myös jesuiittaveli de Mellon ajattelusta.

Ja on kirjassa muutama hyvä kaskukin. Oma luokkataustani (ja huumorintajuni) sai hörisemään etenkin tälle:

”Muistan kuulleeni miehestä, joka kysyy ystävältään.
       -  Aiotko äänestää republikaaneja?
       -  En. Olen demokraatti. Isäni oli demokraatti, isoisäni oli demokraatti ja isoisonisäni oli demokraatti.
       -  Tuo on hullua logiikkaa. Jos isäsi olisi ollut hevosvaras ja isoisäsi olisi ollut hevosvaras ja isoisonisäsi olisi ollut hevosvaras, mikä sinä olisit?
       -  No, ystävä vastasi, silloin olisin republikaani.”

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Luettuani tämän, uteliaisuuteni kyseisen kirjan suhteen lopahti...mutta se on vain hyvä asia, koska on niin paljon kirjoja luettavana - ja aika vähän kärsivällisyyttä lukea niitä vähemmän puhuttelevia :) -loomis

Jagdev Kaur kirjoitti...

Juu enpä oikein voi kyseista kirjaa kauheasti kehua tai suositella. Mutta ei kannata liikaa kiinnittyä minun näkemykseen. Monien mielestä kirja on tosi hyvä ja antoisaa luettavaa.

Se on kyllä ihan totta, että luettavaa maailmasta löytyy. Omassa hyllyssäkin lukemattomia kirjoja vaikka kuinka.