Osuin
kuuntelemaan keskustelua siitä, mitä joogaihmiset syövät. Ensimmäinen ajatus
oli, että miten ihmeessä heillä on aikaa leipoa leipänsä itse, haeskella
kaupoista kaikki erikoistuotteet, ottaa selvää ja puuhata. No, ehkä heillä on,
ja hieno hommahan se on, mutta kyllä minun aikani ja energiani menee
enimmäkseen muualle kuin ruokavalion hienouksiin.
Mieleen tuli
myös se, että minun ruokavalioni taitaa pitää minut myös maan pinnalla.
Pakastepitsa kerran viikossa reiluilla lisätäytteillä pitää ihan hyvin
maanpinnalla. Samoin suklaa, työpaikan kahvihuoneen keksipurkki ja kaikki muut
elämän pienet ilot ja nautinnot. Jos eläisin iduilla ja siemenillä, pitäisi
maadoittamiseen varmasti suhtautua suuremmalla vakavuudella. Toki sitä tosiaan
täytyy tehdä nytkin, jos ei muuten niin ihan varmuuden vuoksi.
Maadoittuminen
voi sujua varsin pienillä ja arkisilla konsteilla. Punaiset villasukat kotosalla
tai punaiset lenkkarit kävelylenkeillä ovat hyvä konsti, samoin kaikki kolmen
alimman chakran harjoitukset. Juurten kasvattaminen maahan, puutarhanhoito ja
puiden halailu voivat olla kokeilemisen arvoisia myös. Ja se pitsa.
8 kommenttia:
Aivan loistavaa ajattelua tämä. Pakastepitsalla itsensä maadoittaminen, tykkäsin kovasti! :)
Kiva jos tykkäsit, Sirppu :D
Jossain törmäsin siihen, että jos tekee aivan valtavasti mieli kaikenlaista suklaata ja sitä pakastepitsaakin niin se voi olla kehon oma viesti maadoituksen tarpeeseen. Sitten voisi ajatella, että kumpiko on parempi se paljainjaloin kävely vaiko se pitsa tai se suklaa :D
T. tyttö joka söi tänään kaksi suklaapatukkaa 1½h supermeditaation jälkeen ettei vaan turhan korkealle pääse leijailemaan <3
Kannatan pitsaa! :-)
Iive, varmasti näin voi olla. Mutta sitten on se toinen asia, se, että me kukin tarvitsemme vähän erilaista ruokavaliota. Juurikin eilen lounastin kolmen Kaurin kanssa, ja puhuimme tästä. Ja juttu menee niin, että minä en kertakaikkiaan pärjää jos esimerkiksi syön lounaaksi salaatin. Salaatti on minulle lisäke, missä on se oikea ruoka?
Yksi Kaur kertoi elävänsä lähestulkoon pelkillä hiilihydraateilla, ja voivansa oikein hyvin. Häneen verrattuna minä syön valtavasti (kasvis)proteiinia, jotta voin hyvin. Toinen Kaur haluaisi elää kasvisruualla, mutta hänen kehonsa vaatii pieniä määriä lihaa toimiakseen kunnolla. Kolmas Kaur kertoi, että hän tietää ja tuntee syyt jokaisen ruoka-aineen kohdalla, miksi sitä ei pitäisi syödä. Ja silti hänenkin on syötävä jotakin.
En minä nyt yritä väittää, että joidenkin keho nyt vaan tarvitsee pitsaa. Tarkoitan pikemminkin, että jos pitsan kaipuu on joillekin oire jostakin, vaikka siitä maadoituksen puutteesta, joillekin se on vaan pitsa, perusperjantairuokaa. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, voin kertoa että minä syön nykyisin vain puolikkaan pakastepitsan kerrallaan. Enää ei vatsa vedä niin kuin nuorempana :D
Olipa kiva uusi löytö tämä blogi. :)
Tähän ruoka-aiheeseen kommentoidakseni olen tehnyt paljon kokeiluja minulle sopivan ruokavalion löytämiseksi. Ennen pystyin syömään pakastepizzaa ja se pizzaperjantai toteutui usein. Nykyään vuosia myöhemmin en enää koske pakastepizzoihin, sillä vatsa tulee niistä hyvin kipeäksi. Omatekoinen pizza silloin tällöin on ok, mutta sitäkin täytyy tuunailla vielä, että ei olisi ihan hirmuinen rasvapommi. Mutta suklaa! Suklaata tarvitsen, varsinkin mintturaakasuklaata. Mietin joskus, että onko mulla vakavakin suklaariippuvuus ja pitäisikö sille tehdä jotain. Syön joka päivä suklaata ja ainoastaan ollessani monta päivää kuumeessa, ei suklaata tehnyt mieli. Syön suklaata lähinnä töissä ollessani teen kaverina. Voiko olla niin, että suklaan turvin työpäivä sujuu hieman mukavammin, mutta jossain toisessa työssä en kaipaisi syödä suklaata tauoilla..
Kiva että löysit blogin, Anonyymi :)
Varmaan tosiaan kannattaa jättää pakastepitsat rauhaan, jos ei vatsa niistä pidä.
En tiedä niin. Jotkut ottavat suklaariippuvuuden aika vakavasti, ja haluavat siitä eroon. Ja mikäs siinä, kyllähän siitä eroon pääsee. Itse olen vähän sitä mieltä, että suklaariippuvuus ei ole riippuvuuksista ollenkaan pahin, ja sen kanssa voi varmasti elää. Mutta jokainen päättää itse. Jostain syystä minä en ole saanut kehitettyä suklaaseen riippuvuussuhdetta. Syön tai olen syömättä, se on aika samantekevää. Mutta salmiakki sitten on ihan toinen asia...
On sitä toki olemassa pahempiakin riippuvuuksia, mutta välillä silti harmittelee, että pitääkin olla riippuvainen jostain nautintoaineesta. Kaupan täti tunnistaa mut jo kaukaa ja arvaa, että taas se tulee ostamaan suklaata. Ehkä elämäntilanne vain on sellainen, että se vaatii nyt jonkinlaista "lohdutusta" ja myöhemmin voi tulla eteen tilanteita, joissa ei kaipaakaan suklaata. Mietin, että tuleeko tuolla suklaalla vaan täytettyä sitä kaipuuta sinne alkukotiin. Vai meneekö ajattelu nyt turhan syvälliseksi. :)
Lähetä kommentti