Palkkapolitiikkaa

Minulla on eri palkka eri paikoissa, joissa ohjaan joogaa. Tähän asti huonoin tuntipalkka on ollut 22 euroa tunti, mutta sain juuri neuvoteltua sen 25 euroon. Ei mikään mahtava tuntipalkka vieläkään, mutta kyseisessä paikassa on se hyvä puoli, ettei sinne tarvitse tulla etukäteen päästämään ihmisiä sisään eikä tunnin jälkeen huolehtia heitä pois ja ovia lukkoon. Jossakin toisessa paikassa suurin piirtein saman tuntipalkan eteen pitää olla paikalla hyvissä ajoin ennen tuntia ja aikaa menee myös tunnin jälkeen. Mistään en saa palkkaa 30 euroa tunti, joten siinä minun tuntipalkkani pyörii, 25–29 eurossa.

Ei sen tuntipalkan ole ihan kauheasti väliä sikäli, että minulla on päivätyö jolla elätän itseni. Mutta silti, jotenkin kuulostaa harrastelijamaiselta toiminnalta tehdä mitään tuohon hintaan. Kundaliinijoogaohjaajalla on kuitenkin aina menojakin: yksin koulutus maksaa jokusen tuhatlappusen, niin kuin kirjat ja levyt joita ON hankittava. Lisäksi valkoiset tai vaaleat joogavaatteet, jooga-alusta ja istuintyyny. Ja matkat työpaikalle, jollakin nekin on kuljettava.

Toivottavasti en nyt kuulosta ahneelta tai katkeralta ihmiseltä. Raha ei tässä minun joogapolullani ole mitenkään keskeinen asia, ja melkoisen säännöllisesti ohjaan kundaliinijoogaa myös täysin ilmaiseksi. Ei raha sinänsä ole se juttu, mutta jos asiaan ottaa sen kannan, että joogan ohjaaminen on työtä josta pitäisi maksaa säällinen palkka, ei hyvältä näytä. Enkä minä tiedä mitä tälle asialle voisi tehdä, vai voiko mitään. En ymmärrä, kuinka jotkut ihmiset pystyvät elämään yksinomaan ohjaamalla joogaa, ilman kunnollista palkkatyötä. Mutta he kyllä usein sitten ohjaavatkin aamusta iltaan lukukausien ajat.

Olen kuullut sanottavan, että kunnollisille palkoille joogaohjaaja – ja myös muut liikuntaohjaajat – pääsevät silloin, kun he alkavat pitää tunteja työpaikoilla. Toisin sanoen firmat ja muut työnantajat ostavat tunnin omille työntekijöilleen, ja maksavat siitä. Eräs jumppaohjaaja kertoi, että näin hän pääsee parhaimmillaan 100 euron tuntipalkkaan, tosin yrittäjälle maksettavaan, josta on itse maksettava vielä kaikki sivukulut. Hän sanoi, ettei hän ole koskaan markkinoinut itseään mihinkään yritykseen, vaan ne ovat tulleet hänen asiakkaikseen niin, että joku on jossain käynyt hänen tunnillaan ja sopivan tilaisuuden tullen pistänyt asian työpaikallaan eteenpäin.

En tiedä. Olisihan se hienoa, jos kundaliinijoogakin leviäisi työpaikoille ja yrityksiin. Juuri tällä hetkellä kyllä tuntuu vähän siltä, että suomalaisilla työpaikoilla on liian kiireistä ja pakko tehostaa koko ajan että siellä voitaisiin välillä istahtaa lattialle joogaamaan. Vai miltä teistä kuulostaa?

Masentava maanantai

Olipas vaikea aamu. Heti aluksi nukuin pommiin. Olin ajatellut herääväni 4.30, mutta kello oli jo 4.41 kun ensimmäisen kerran avasin silmäni. Herätyskelloa en ole käyttänyt pitkään aikaan tavallisina aamuina. No, kiire ei tullut kuitenkaan, mutta vähän harmitti tuollainen lipsahdus. Vielä enemmän harmitti kun kävelin junaan ja omalle paikalleni. Vaunu oli jääkylmä! Ja nyt se tosiaankin oli kylmä, muutkin istuivat takit päällä, en vain minä. Olisi ollut mukavampi nukkua koko junamatka jos ei olisi tarvinnut istua pää huurteessa. Lisäksi ikkunapaikan matkustaja halusi rampata edestakaisin vähän väliä, eikä siinä auta kuin nousta ja antaa tietä.

Ihan tosissani mietin puoli aamua että haen sairaslomaa, en jaksa käydä töissä enää. Kai tämän ikäisestä ihmisestä aina sen verran vikaa löytyy, että sairaslomaa saa. Oikeastaan jaksoin aamun läpi vain sairasloma-ajatuksen turvin. Onneksi päivän mittaan olo koheni ja töissä alkoi tapahtua pieniä asioita, jotka taas saivat jaksamaan. Sitä paitsi huomenna on taas etäpäivä, saan tehdä töitä kotisohvalta käsin ja välillä käydä ohjaamassa kundaliinijoogatunteja. Sitten keskiviikko ja torstai työpaikalla, perjantai etätöissä ja taas on viikonloppu. Niin se menee, eikä jouluun ja lomaan ole oikeasti enää pitkä aika.

Palelee!

Kierrän talon lämpöpattereja ja varmistelen että ne on kaikki päällä ja säädetty talviasentoon. Villasukat jalassa kietoudun vilttiin hampaat kalisten. Lämmittelen kohmeisia käsiäni siipan t-paidan alla. Miten voi olla näin kylmä? Ja miten minä ikinä pärjään talven yli, kun nyt jo olen umpijäässä. Kenties pitäisi vetäytyä talviunille, sillä omassa sängyssä peiton alla on ehkä ainoa paikka, jossa minulla ei ole kylmä. Johtuuko tämä siitä, että painoni on päässyt tipahtamaan pari kiloa? Hemmetti, jos tämä palelu ei kohta lopu, haluan kiloni takaisin muutaman lisäkilon kera.

Todistus

Tältä se nyt sitten näyttää, todistus siitä että olen käynyt kundaliinijoogaopettajan ykköstason koulutuksen.

Ihan kiva.

Aura ja sädekehä

Kundaliinijoogisen ajattelun mukaan meillä kaikilla tosiaankin on kymmenen kehoa. Fyysinen keho on tietenkin yksi. Ja sitten on ne negatiivinen mieli, positiivinen mieli ja neutraali mieli, joista kirjoitin jokin aika sitten. Edelleen yksi keho on meidän elektromagneettinen kenttä, jota myös auraksi kutsutaan.

Jo kauan enne kuin aloitin joogaamisen, lueskelin kirjoja jotka oli kirjastossa luetteloitu otsikon ”rajatieto” alle. Jossain niistä – en todellakaan muista missä – puhuttiin paljon aurasta, ja miten auran voi opetella näkemään. Parasta olisi ollut hankkiutua sellaisen ihmisen seuraan, joka näkee aurat, ja opetella hänen avullaan. Koska minun tuttavapiirissä ei sellaisia ihmisiä sattunut silloin vielä olemaan, tai ainakaan kukaan ei ollut tunnustanut, yritin opetella auran näkemistä omin päin. Tihruttelin ja toljottelin, mutta ei siitä tullut mitään. Aikani yritettyäni päätin, että aurat on ihan tyhmiä ja että ne saa minun puolestani olla.

Tässä jokin aika sitten olin tilaisuudessa kuunnella erään henkilön esiintymistä. En olisi itse ehkä huomannut mitään erityistä, mutta vieruskaveri sanoi näkevänsä puhujan auran. Minäkin aloin tihruttaa, ja niinpä olikin! Jostain syystä puhujan aura eli pieni valokehä koko hänen kehonsa ympärillä näkyi tosi selvästi. Kun minä sen huomasin, meni loput hänen puheistaan ihan ohi, ja minä keskityin vaan tihrustamaan auraa. Silmiin alkoi sattua. Jonkinlaista erikoista katsomista se auran näkeminen vaatii, ei auraa näe hyvin ihan suoraan ja tavallisesti katsomalla.

Saman huomasin joskus, kun yksi ihminen katsoi minun auraa ja sen värejä. (Mitenköhän niitä värejä sitten näkee?) Hän katsoi jollakin kummalla tavalla ikään kuin minun ohi, ja vähän niin kuin itsensä sisäänpäin. Siltä se minusta näytti.

Auraa ei pidä sekoittaa ihmisen sädekehään, joka on myös yksi kymmenestä kehosta. Sädekehä kulkee meidän pään ympäri, korvasta korvaan, ja sen voi helpoimmin nähdä ikoneissa ja muissa uskonnollisissa kuvissa. Niihin yleensä on sädekehä tehty näkyviin. Tosin vain pään sädekehä, sillä meillä naisilla on toinenkin sädekehä, joka kulkee rinnasta toiseen. Sitä en muista nähneeni missään kuvassa, ainoastaan pään sädekehän. Ehkä se toinen sädekehä veisi syntisten ajatukset pois oleellisesta, väärään suuntaan, en tiedä.

Auran ja sädekehän tehtävien eron ymmärrän jotenkin niin, että aura on meidän suojakilpemme. Se ei päästä kaikkea lävitseen, ja vahva aura suojaa esimerkiksi sairauksilta. Sädekehä sen sijaan on se, mitä me säteilemme ympäristöömme ja ulkopuolellemme. Se voi olla hyvyyttä ja kauneutta, tai sitten jotakin ihan muuta. Eli vaikka sädekehää ei silmillään näkisikään, jokaisen sädekehä on nähtävissä muullakin tavoin.

Junaääniä

Nyt kun aamut ovat jo pimeitä, minulla on tapana nukkua junamatka töihin. Nukahdan saman tien kun juna kaartaa pois asemalta. Välillä uneeni tunkeutuu ääniä ympäröivästä maailmasta, mutta istun yleensä aina sellaisessa vaunussa josta ei ole läpikulkua ja jossa matkustaa läppäreitään ja kännyköitään hiljaa näpytteleviä ihmisiä. Yleensä näpyttely ei häiritse millään tavalla, mutta joskus näppäimistön ja rakennekynsien yhdistelmästä lähtee yllättävän riipivä ääni.

Viime aikoina untani on alkanut häiritä jatkuva yskiminen, aivastelu ja niiskuttaminen. Sitä on nyt sitten kovasti liikkeellä, eikä sille voi mitään. Tosin olisi mukavampaa jos ihmiset niistäisivät nenänsä tyhjäksi eivätkä toistuvasti vetäisi räkää sisäänpäin. Jossakin vaiheessa sellainen kirnuaminen alkaa kuulostaa vastenmieliseltä.

Konnarin lähestymisen kuulee jo kaukaa. Hänen lukulaitteensa pitävät pientä piipitystä. Siitä tietää, että kohta pitää herätä sen verran, että ojentaa konnarille lipun. Mutta ei ennen kuin hän pääsee vaunuosaston ovelle asti, ja kajauttaa siitä huomenensa. Konnarin käynnin jälkeen saa nukkua vielä hetken aikaa, sitten on pikkuhiljaa alettava heräilemään ja valmistautumaan päivän töihin.