Anthony de Mellon Havahtuminen

Eilen sain viimein luettua loppuun de Mellon Havahtumisen. Minulla on ollut koko ajan hyvin ristiriitaisia tunteita kirjaa kohtaan sitä lukiessani. Osaltaan varmasti johtuu siitä, että olin kuullut ihmisten puhuvan kirjasta, tai oikeammin ylistävän kirjaa ennen kuin itse tartuin siihen. Joku oli lukenut sen noin 58 kertaa, toinen kantoi sitä aina ja joka paikkaan mukanaan, kolmas oli alleviivannut kirjaa niin ahkerasti, ettei alleviivaamattomia kohtia juuri enää löytynyt. Tällaisten kokemusten jälkeen kirja ei oikein voi olla muuta kuin pettymys.

Ihan ensimmäiseksi ärsytti kirjoitustyyli, josta esimerkki: ”Luuletteko, että autan ketään? En auta! Voi en, en, en! Älkää odottako minun auttavan ketään. Mutta en myöskään aio aiheuttaa kenellekään vahinkoa. Jos vahingoitutte, aiheutitte sen itse; ja jos saatte apua, autoitte itse itseänne. Teitte todellakin sen itse! Luuletteko ihmisten auttavan teitä? Eivät he auta. Luuletteko ihmisten tukevan teitä? Eivät he tue.”

Onneksi jatkuva kysely ja huutaminen huutomerkkien avulla hiipuvat alun innostuksen jälkeen. Mutta sen verran kirjoitustyyli häiritsi, että laitoin kirjan ihan ensimetreillä sivuun joksikin aikaa, ja luin välillä jotakin jossa kyseltiin ja huudettiin vähemmän.

Kirjan sisältö sen sijaan puhutteli minua monilta osin kovastikin. Mutta ei tässä kirjassa, vaan jossain aiemmin kuulemissani tai lukemissani yhteyksissä. Toisin sanoen kirjassa on paljon sellaista henkisen kirjallisuuden yleistä juttua, joka oli minulle entuudestaan tuttua. Ja niin de Mello monessa kohtaa sanookin, että tämä on moneen kertaan todettua asiaa. Joten mitään suuria oivalluksia kirja ei herättänyt. Eikä oikein pieniäkään.

Pointti tietenkin on se, että niitä asioita, jotka jo tietää ja tuntee, pitäisi alkaa elää yhä enemmän todeksi omassa elämässään. Niiden lukeminen uudestaan ja uudestaan ei auta pätkän vertaa, jos ne eivät millään tavalla siirry osaksi omaa elämää. Mielelläni vertaisin tätä laihduttamiseen: laihdutusohjeiden ja –oppaiden lukeminen uudestaan ja uudestaan ei riitä, vaan pitäisi tehdä jotakin. Kirja on myös minulle hyvä muistutus siitä, että joogafilosofia ei ole ainoa tie perille, vaan monet ihan samat asiat löytyvät myös jesuiittaveli de Mellon ajattelusta.

Ja on kirjassa muutama hyvä kaskukin. Oma luokkataustani (ja huumorintajuni) sai hörisemään etenkin tälle:

”Muistan kuulleeni miehestä, joka kysyy ystävältään.

–       -  Aiotko äänestää republikaaneja?

–       -  En. Olen demokraatti. Isäni oli demokraatti, isoisäni oli demokraatti ja isoisonisäni oli demokraatti.

–       -  Tuo on hullua logiikkaa. Jos isäsi olisi ollut hevosvaras ja isoisäsi olisi ollut hevosvaras ja isoisonisäsi olisi ollut hevosvaras, mikä sinä olisit?

–       -  No, ystävä vastasi, silloin olisin republikaani.”

Taivaallista viestintää

Eilen tosiaankin teimme kevätkauden viimeisellä tiistain kundaliinijoogatunnilla meditaationa Taivaallista Viestintää, eli tämän. Kokeilkaa tehdä mukana, se on hauskaa.

Järjestäydyimme piiriin istumaan, ja tekemään kyseistä meditaatiota. Ihan yksinkertaisesti oli mukava välillä vaihtaa sitä asetelmaa, että minä olen edessä ja muut ikään kuin minua vastapäätä. Piirissä kukaan ei ole edessä. Lisäksi piirissä oli helpompi pysyä Viestinnässä mukana, kun syrjäsilmällä näkee mitä muut tekevät. Vaikka koreografia on hyvinkin yksinkertainen, ainakin minulle käy niin, että jos vähänkin ajattelen jotakin muuta - kuten mitä kello on, onko meillä aikaa jatkaa vielä - sekoan kuviossa. Eli minulle se on ennen muuta keskittymisharjoitus. Se, mitä Taivaallinen Viestintä tekee siinä samalla aivoille, on sitten kokonaan toinen juttu.

Taivaallinen Viestintä on mantran muuttamista liikkeeksi. Toki mantra pysyy mukana myös äänivärähtelyn muodossa, kun sitä mantrataan samalla. Mutta lisäksi mukaan otetaan liike, joka ilmaisee mantran merkitystä. Ainakin piirissä istuen tuli mieleen lapsuuden leikit, sellaiset hämä-hämä-häkki -tyyppiset, joissa lailetaan ja leikitään käsillä mukana. Saman tyyppinen asiahan se on, loppujen lopuksi. Ja tosi mukavaa ja rentouttavaa.

Elo kääntyy kesäasentoon

Eilen kokoonnuimme meille valmistelemaan juhannusaattoaamua. Kesäpäivän seisaus osuu tänä vuonna juhannusaatoksi, mutta siitä huolimatta me pidämme pitkän meditaation. Mitään aavistusta ei ole siitä, tuleeko paikalle ketään muita. Toivottavasti tulee, mutta jos ei tule niin ei silläkään ole väliä. Me joka tapauksessa harjoittelimme mantraa ja suunnittelimme käytännön asioita niin, että minä ainakin jo kihisen odotuksesta ja innostuksesta. Vielä kolme yötä, sitten päästään tositoimiin.

Tänään ohjaan viimeisen viikkotuntini ennen kuin se jää kesätauolle. Olen suunnitellut tämän tunnin sisällön poikkeuksellisen huolellisesti, sillä viimeksi sanoin joogaajille, että tehdään seuraavalla kerralla jotain hauskaa. Niin kuin kundaliinijooga ei olisi aina hauskaa! Mutta ehkä jokin vatsakeskukseen keskittyvä harjoitus ei ole ihan yhtä hauskaa kuin tanssiminen ja muu ilonpito. Tai ainakin se on eri tavalla hauskaa. Tänään on siis luvassa tanssia lämmittelyksi, lyhyt kriya, ja sen jälkeen meditaatio Taivaallisen Viestinnän muodossa.

Ensi viikolla alkaa kundaliinijoogatuntien ohjaaminen toisessa paikassa, kun sijaistan hyvin ansaittua kesälomaansa viettävää kollegaa.

Kesä näyttää tulleen blogistaniaankin. Seuraamieni blogien kirjoittajat eivät päivitä ollenkaan samaan tahtiin kuin muina vuodenaikoina. Ja tässäkin blogissa on kaikki liikenne ja varsinkin kommentointi hiljentynyt. Ei se mitään, minä täällä kirjoittelen aina kun aikaa ja sanottavaa löytyy – vuodenajasta riippumatta. Ehkä taas syksyllä, kun ihmiset aloittavat uudet harrastukset ja ryntäävät sankoin joukoin kundaliinijoogatunneille, he löytävät googeloimalla tiensä tänne blogiin.

Kukkaruokaa

Eilen tein pastaa ihan uudella, omassa päässä kehitellyllä ohjeella. Tai no, kyseessä oli jälleen kerran ruoka, joka perustui siihen mitä kaapista sattui löytymään. Ja puutarhasta, sillä pastaan tuli myös tällaisia.

 

Ruohosipulin kukat olivatkin ruuassa yllättävän voimakkaasti ruohosipulin makuisia. Ja kauniita! Mikäs niitä oli rouskutellessa.

Pastaan tuli myös murustettua fetajuustoa, pinjansiemeniä, yksi avokado, yhden limetin mehu ja reilusti oliiviöljyä. Avokado on minulle uusi tuttavuus sikäli, että olen sitä kyllä joskus maistanut ja todennut, että ei sovi minun makuun. Mutta juurikin viime viikolla kun olin ulkona lounaalla, oli salaattiin laitettu avokadoa. Ja huomasin, että se ei ollut ollenkaan hassumpaa. Niin paljon en vielä innostunut että olisin itse ostanut meille kotiin avokadon, mutta sain sen ystävältäni, joka kävi kylässä. Pitihän se sitten syödä pois. Siippa kyllä söi pastaa kiltisti mutta syötyään totesi, että hän ei erityisemmin välitä avokadosta lämpimänä, vaan syö sitä mieluummin kylmänä. No nyt tiedän tämänkin. Näin sitä oppii uutta omasta aviomiehestään kaikkien näiden yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen.

Ei satu mihinkään

Usein sunnuntaiaamuisin kömmin aamun joogaharjoituksen jälkeen takaisin sänkyyn siipan viereen nukkumaan. Ei välttämättä edes väsytä, mutta laiskotteleminen nukkumalla on vaan niin mukavaa. Seurauksena on se, että herään paljon väsyneempänä kuin sänkyyn menin. Se on se hinta, joka laiskottelusta on maksettava.

Näin toimin myös tänään. Ja kun odotin nukahtamista, muistui mieleeni aika joskus aikaisemmin, jolloin minulla oli jos jonkinlaista kremppaa kropassa. Se oli jotenkin normaali olotila siihen aikaan, enkä tajunnut että siinä oli mitään kummallista, kunnes siippa jossakin tilanteessa minun vaivoihin kyllästyneenä kivahti: ”Sinua sattuu aina jonnekin”. Ja niin se oli: jos ei sattunut selkään – sinne sattui useimmiten – niin sitten oli kipeänä vatsa, käsi, jalka tai pää. Mutta aina jokin kohta.

Jossain vaiheessa selkä ja koko muukin keho alkoi parantua. Kiitän siitä niin joogaa kuin homeopatiaa, vyöhyketerapiaa, jäsenkorjausta ja kiropraktiikkaakin. Varmasti niillä kaikilla oli osuutensa siihen asiaan, että tänä päivänä olen näin hyvässä kunnossa. Niin uskon. Mutta vaikka muut kivut katosivat, oli yksi vielä pitkään tallella: kuukautiskivut. Ne pistivät kieriskelemään lattialla ja uikuttamaan ääneen kun odotin että nopeatehoinen särkylääke alkaisi vaikuttaa. Vähän se lääkkeiden syöminen hirvitti, mutta ei oikein ollut vaihtoehtoakaan.

Jossain vaiheessa sain joogan avulla kivut melkein katoamaan, ja aloin pärjätä 1–2 särkylääkkeellä per kuukautiset. Huimaa edistystä. Ja nyt huomaan, että en välttämättä kärsi kuukautiskivuista enää ollenkaan. Useampi kierto on jo mennyt peräkkäin ilman minkäänlaisia kipuja. Voi että miten onnelliseksi se minut tekeekään!

Uskon kivuttomuuden johtuvan joogasta, lähinnä lantion alueelle kohdistuvista liikkeistä. Siitä, että päivittäisen eteentaivutuksen avulla pidän alaselän lihakset sellaisina, että ne eivät kiristy ja ala kääntää koko systeemiä väärään asentoon. Mutta se ei riitä, myös kehon etupuolta on venytettävä, ja sen teen joka päivä, eteentaivutuksen lisäksi. Viime aikoina olen tehnyt lähinnä kameliasanaa (juu, ei vielä suju ihan niin kuin tuossa kuvassa), joka saa koko kehon tärisemään ja vapisemaan mukavasti.

Itse asiassa eräässä terveyteen ja paranemiseen keskittyvässä kundaliinijoogakirjassa mainitaan asanoita, jotka auttavat kuukautiskipuihin, siis akuutisti eli kipujen aikana. Asanoista kaksi, eli kobra ja jousikaari venyttävät kehon etupuolta ja lantion aluetta melko voimakkaasti. Kolmas, eli heinäsirkka tuntuu ainakin minulla eniten iskiashermossa ja pakaroiden tienoilla. Kokeilkaa ihmeessä, jos tekin saisitte avun mahdollisiin kuukautiskipuihinne noista liikkeistä.

Sataa sisään

Näin sadepäivän kunniaksi oli töissä yllättävä yllätys. Työhuoneen nurkasta, katosta,  tippui vettä sisään. Vesi tuli reiästä, jonka jotkut remppareiskat porasivat, kun tutkivat että oliko katon tummentuma veden aikaansaama. Oli se. Ja nyt vettä tulee vähän enempi. Siellä on iso ämpäri reiän alla, että antaa tulla vaan.

Minun on kai parasta siirtyä työskentelemään enimmäkseen kotona. Viime päivinä olen alkanut saada nenä-, silmä- ja kurkkuoireita työpaikan sisäilmaongelmasta. Ongelman korjaava remontti alkaa meidän kerroksen toisessa päässä heinäkuun alussa, ja sen jälkeen remontoidaan se osa kerrosta, jossa minun työhuoneeni on.

Toivottavasti saavat kaikki kerralla kuntoon. Lattian, joka aiheuttaa sisäilmaongelman, ja katon, josta tulee vesi sisään.

Onnellisuudesta

Viime kuukausina minut on usein vallannut selittämätön onnellisuuden tunne. Tai pikemminkin se on muuttumassa vallitsevaksi olotilaksi, joka väistyy vain välillä pois. Selittämätön se on sikäli, ettei sille ole mitään erityistä syytä. Olen aika pitkälti noudattanut suomalaista sannanlaskua ”kel onni on, se onnen kätkeköön” ainakin siinä mielessä, että en ole liiemmin toitottanut onneani. Sitä on vähän hankala ottaa puheeksi, tyyliin, mitä kuuluu? Olen onnellinen. Ei oikein istu suomalaiseen keskustelukulttuuriin. Ja luultavasti kuulisin ennen pitkää kysymyksen, että mistä onneni johtuu. En minä tiedä. Pitääkö sille olla jokin erityinen syy?

Toki olen yrittänyt säteillä onnellisuutta ympärillenikin. Ehkä onnellisuuskin tarttuu. Sen ainakin tiedän ihan varmaksi, että tyytymättömyys ja pessimismi tarttuvat kulovalkean tavoin, jos niitä vastaan ei ihan tietoisesti suojaudu.

Kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan on sanonut, että onnellisuus on meidän kaikkien syntymäoikeus. Jos sitä ajatusta seuraa, ei onnellisuuteen tarvitse mitään erityistä syytä. Eikä onnellisuus tarvitse vastapainokseen onnettomuutta: onnellisuus voi olla asenne, jolla suhtaudumme suurimpiinkin vastoinkäymisiin. Sillä niin kuin amerikkalaiset sanovat, jokaisella pilvellä on hopeareunus. Eikä ole niin suurta vastoinkäymistä, etteikö siihen olisi piilotettu eväitä onnellisuuteen.

Meidän suomalaisten mielestä tämä voi kuulostaa ällöttävältä kivailulta, joka kieltää murheiden mustissa syövereissä möyrimisen ihanuuden. Niin voi olla, mutta valinta on jokaisen oma. Sen kun möyrii, joka kokee sen hyväksi ratkaisuksi. Minä olen kuitenkin mieluummin onnellinen.

Luen parhaillaan Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Kirjasta ehkä myöhemmin lisää, mutta onnellisuudesta de Mello kirjoittaa osuvasti näin: ”Haluatteko olla onnellisia? Pysyvällä onnella ei ole mitään erityistä syytä. Todellisella onnella ei ole syytä. Ette voi tehdä minua onnelliseksi. Kysytte heränneeltä ihmiseltä (koko kirja käsittelee nimensä mukaan heräämistä, havahtumista), miksi hän on onnellinen. Ja hän vastaa: miksi en olisi?

Onnellisuus on meidän luonnollinen tilamme. Onnellisuus on pienten lasten luonnollinen tila. He omistavat valtakunnan, kunnes yhteiskunnan ja kulttuurin typeryys turmelee ja tahraa heidät. Onnen saamiseksi teidän ei tarvitse tehdä mitään, koska onnea ei voi hankkia. Tiesittekö miksi? Siksi, että meillä on se jo. Miten voi hankkia sellaista, minkä jo omistaa? Miksi sitten ette koe sitä? Koska teidän on heitettävä jotakin pois. Teidän on heitettävä pois harhaluulonne. Ollaksenne onnellisia ette tarvitse mitään lisää, mutta teidän on heitettävä jotakin pois. Elämä on helppoa ja riemullista. Se kohtelee kaltoin vain harhaluulojanne, kunnianhimoanne, ahneuttanne ja halujanne.”

Niin kirjoitti de Mello. Ja luulen, että olen oivaltamassa ainakin ihan pikkuriikkisen siitä, mitä hän onnellisuudella tarkoittaa.