Ulos kaapista

Aamusadhanan jälkeen oli puhetta siitä, miten joogan harjoittaminen on muuttanut meitä kaikkia. Yksi ihan yhteinen juttu on se, että jooga pistää hymyilemään ja suhtautumaan asioihin myönteisesti. Meistä monet kertoivat, että asia on pistetty merkille niin työpaikoilla kuin kotonakin. Tosin yksi kanssajoogaaja kertoi, että hän ei voi töissä kertoa mikä hänet on pistänyt hymyilemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi, sillä jooga ja siihen liittyvät asiat menisivät liian outojen asioiden osastoon.

Kommentti tietenkin pisti ajattelemaan, kuinka onnekas minä olen. Kyllä töissä pyöritellään päitä ja silmiä minun jutuille, mutta käsittääkseni ne eivät ole vaikuttaneet minun työuskottavuuteen. En ole ainakaan huomannut, että olisi. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että joskus alan kertoa ihan tahallani joogaan liittyviä asioita kaikkein kummallisimmasta päästä. Vähän testailen kollegoiden sulatuskykyä. Yleensä he saavat jutun kuin jutun käännettyä suureksi vitsiksi, jonka myötä saamme hyvät naurut. Eikä minulla ole mitään ongelmaa nauraa omalle hörhöilylleni.

Ymmärrän hyvin kanssajoogaajan strategian olla kertomattajoogan harjoittamisesta töissä. Mutta ihan väkisin tulee mieleen, että eikö juuri sellaista työyhteisöä voisi vähän ravistella ja tulla harrastuksen kanssa reippaasti ulos kaapista. Toki jokainen tuntee työyhteisönsä ja oman tilanteensa parhaiten. Sillä voihan kaapista ulos tuleminen tarkoittaa oman tilanteensa turhaa vaikeuttamista.

Tänään oli tämän vuoden ensimmäinen aamusadhana, jonka aikana tuli valoisaa. Se kuulkaa tietää kevättä.

Raajat kadoksissa

Sellaisen havainnon olen viime aikoina tehnyt meditoinnista, varsinkin pitkään jatkuvista, että enää ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä joihinkin oman kehon osiin. Keho ei enää häiritse meditointia samalla tavalla kuin joskus ennen. Kehon voi vaikka ihan kokonaan unohtaa, jos niin uskaltaa tehdä. Suurimmaksi osaksi unohdankin, mutta koska omasta kehosta pitää muistaa huolehtia, teen yleensä pieniä tarkistuksia myös meditaatiossa. Kevennän meditataiota sen verran, että otan yhteyden jalkoihini. Tarvittaessa myös liikutan varpaita sen verran että tarkistan, onko jaloissa vielä tunto tallella vai ovatko ne puutuneet pökkelöiksi. Jos tunto on pois, pitää vaihtaa istuma-asentoa. Jos jaloilla ei ole mitään hätää, voi meditaatiota jatkaa kaikessa rauhassa.

Samalla otan yhteyden myös käsiin, sillä tietoisuus niin käsistä kuin jaloistakin katoaa. Tarkistan, että kädet ovat siinä asennossa kuin pitäisikin, ja meditaatiossa käytettävä mudra tallella. Yleensä se on, mutta eipä sitä tiedä tarkistamatta.

Sitä minä en tiedä, alkaako kehosta kadota vielä lisää osia meditaation aikana. Nyt tosiaan kädet ja jalat ovat kadoksissa, mutta muilta osin tietoisuus kehosta enemmän tai vähemmän olemassa.

Reilu viikko enää aikaa Tukholman valkoisen tantran meditaatioon. Odotan sitä kovasti. Oikein itseänikin ihmetyttää, kuinka tohkeissani olen. Erinäisten syiden takia matka taitetaan lehtäen, ja yövymme kanssajoogaajan kanssa siinä samassa hotellissa, jossa meditaatio järjestetään. Tänä vuonna ei siis ole luvassa laivalla reissaamista, vaan vähän toisenlaista matkustamista.

Itsensä maadoittamisesta

Kanssajoogaaja kuunteli minun viimeaikaisia kuulumisia ja totesi, että pitäisiköhän minun huolehtia itseni maadoittamisesta. Ensimmäinen ajatus oli että ei kai, enhän minä minnekään lähde leijailemaan, minä seison tassut tukevasti maan pinnalla. Toinen ajatus oli, että niin on ollut ainakin aina ennen. Tilanne on saattanut sittemmin muuttua, ja kanssajoogaaja saattaa olla hyvinkin oikeassa, pieni maadoitus tuskin olisi pahitteeksi. Toisin sanoen jonkinlaista muutosta on tainnut tapahtua viime aikoina siihen suuntaan, että maadoituksestakin on pidettävä huolta.

Osuin kuuntelemaan keskustelua siitä, mitä joogaihmiset syövät. Ensimmäinen ajatus oli, että miten ihmeessä heillä on aikaa leipoa leipänsä itse, haeskella kaupoista kaikki erikoistuotteet, ottaa selvää ja puuhata. No, ehkä heillä on, ja hieno hommahan se on, mutta kyllä minun aikani ja energiani menee enimmäkseen muualle kuin ruokavalion hienouksiin.

Mieleen tuli myös se, että minun ruokavalioni taitaa pitää minut myös maan pinnalla. Pakastepitsa kerran viikossa reiluilla lisätäytteillä pitää ihan hyvin maanpinnalla. Samoin suklaa, työpaikan kahvihuoneen keksipurkki ja kaikki muut elämän pienet ilot ja nautinnot. Jos eläisin iduilla ja siemenillä, pitäisi maadoittamiseen varmasti suhtautua suuremmalla vakavuudella. Toki sitä tosiaan täytyy tehdä nytkin, jos ei muuten niin ihan varmuuden vuoksi.

Maadoittuminen voi sujua varsin pienillä ja arkisilla konsteilla. Punaiset villasukat kotosalla tai punaiset lenkkarit kävelylenkeillä ovat hyvä konsti, samoin kaikki kolmen alimman chakran harjoitukset. Juurten kasvattaminen maahan, puutarhanhoito ja puiden halailu voivat olla kokeilemisen arvoisia myös. Ja se pitsa.

Anteeksipyytäminen kielletty

Yhteydenpito GS:ään Intiaan on tehnyt selväksi ainakin sen, että ihan ilman ponnisteluja ei kahden kulttuurin komminikointi suju. Ei sillä, että olisin niin luullutkaan, mutta en osannut ennalta arvata missä kohtaa karikot luuraavat. Yksi iso karikko näyttäisi olevan nyt se, että minä olen GS:ää vanhempi, mutta en osaa käyttäytyä asemani edellyttämällä tavalla. Suomalainen matalan hierarkian tapa ei toimi tällä kohtaa, tarvitaan jotakin muuta.

Juttu menee näin: ei ole ollenkaan tavatonta, että livautan suustani jotakin harkitsematonta. Jotakin sellaista, jota en sano suoraan sydämestäni, rakastavasti ja toista kunnioittavasti. Toki maksan sanomisistani kovan hinnan, kärvistelen ja kadun, ja miellusti myös pahoittelen ja pyydän anteeksi sanomisiani mahdollisimman pian. Välillä oikein ihmetyttää, miten suuni voi olla niin nopea, että sieltä pullahtelee ulos täysin harkitsemattomia asioita. Tai sormet, sama tapahtuu myös näppäimistöllä. Myös GS:n kanssa.

Uusi tilanne on se, että en voi pyytää GS:ltä anteeksi sanojani ja möhläilyjäni. Näin hän minulle selitti. Jos pyydän anteeksi, saa anteeksipyytöni hänet tuntemaan syyllisyyttä, sillä silloin hän on tehnyt jotakin väärin, koska minun pitää pyytää häneltä, itseäni nuoremmalta anteeksi. Minun anteeksipyytöni häneltä asettaa hänet minun yläpuolelle, mikä ei ole oikein. Vähän vaikea yhtälö, mutta kun sitä hetken aikaa miettii, kyllä se kuulostaa jollakin tavalla ymmärrettävältä ja jopa järkevältä. Tietenkään en halua GS:n joutuvan tilanteeseen, jossa hän tuntee syyllisyyttä minun möhläilyistäni, tai niiden seurauksista. En, sellaisia haluan välttää. Pitkällisen pohdinnan tuloksena olen päätynyt siihen, että nythän minun pitää ihan oikeasti alkaa käyttäytyä niin, että en joudu pyytämään anteeksi mitään. Että en livauttele suustani ikäviä asioita tai muuten tee mitään harkitsematonta. Miten se sitten onnistuu – en todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt anteeksipyyntöautomaatti on kiinni, suljettu, ja se tarkoittaa, että jonkin minussa on muututtava.

Kurssikuulumisia

Ensimmäinen osa Onnen ja runsauden joogaa -kurssista on nyt pidetty. Ryhmä on mukavan kokoinen, paikalla oli tänään 15 joogaajaa, osa jo paljon jooganneita, osa ensimmäisellä kundaliinijoogatunnillaan ja osa ensimmäisellä joogatunnillaan. Ryhmä oli melko hiljainen, mutta minä olin sitten äänessä sitäkin enemmän. Vaikka ei minun lätinöille mitään turhia aikoja jäänyt, joogasimme niin ahkerasti.

Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa. Tosin se on vasta helmikuussa, mutta äkkiähän nämä viikot tästä vierähtävät.

Ja nyt jo mieli askartelee sen asian kanssa, että missäköhän muualla tuon saman kurssin voisi pitää. Vaikka vähän veikkaan, ettei siitä tulisi ihan sama. Jotenkin niin intuitiolla ja hetkessä mennään.