tiistai 5. huhtikuuta 2016

Vikaostos




Se on nyt sillä tavalla, että pitäisi vaan ihan jokaisen tuotteen tiedot lukea kaupassa tarkkaan, ettei tule ostettua sikaa säkissä. Välillä ne tiedot on kyllä niin pienellä präntillä, etten minä näe niitä. Eikä ole lukulaseja mukana. Pitäisi varmastikin ostaa lisää lukulaseja, ja alkaa kuljettaa edes yksiä aina mukana.

Mutta se vikaostos. Eipä tullut mieleen, että vessapaperia ostaessaan voi tehdä niin vikahankinnan. Merkki kun oli entuudestaan sen verran tuttu, että tiesin, ettei kyseessä ole ihan p***a paperilaatu. Tietenkin hälytyskellojen olisi pitänyt alkaa soida, kun paketin kyljessä luki ”FRESH”. Mutta ei, en arvannut, että ne ovat menneet hajustamaan paperin jollakin kammottavalla kurkkuparfyymillä. Tai itse asiassa pahvinen sisusrulla on hajustettu. Tämän tiedon luin netistä. Se onkin hyvä tietää, sillä mielessä kävi rullata kaikki rullat auki ja vähän tuulettaa paperia, jos haju sillä konstin lähtisi pois, tai edes vähenisi.

En vaan millään käsitä, miksi vessapaperi pitää hajustaa. En ole vieläkään toipunut pikkuhousunsuojien hajustamisen tuomasta järkytyksestä, ja nyt sitten tämä. Lakatkaa hajustamasta minun tuotteitani!

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kädet ylös!




Eilen oli kolmas ja viimeinen kerta joogakurssilla, jota olen tänä vuonna opettanut. Kurssin nimi on onnen ja runsauden joogaa – kirjan nimen mukaan, ja kurssin sisällötkin olivat pääasiassa tuosta suomentamastani kirjasta. Koska kurssi sijoittui niin pitkälle aikavälille, kävi jokaisen kerran jälkeen aikasmoinen kato osallistujien suhteen. Kun ensimmäisellä kerralla joogaajia oli paikalla 15, oli heitä toisella kerralla enää 10, ja eilen viisi. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan neljättä kertaa ei siis olisi kannattanutkaan pitää, sinne ei olisi tullut ketään. Jos siis kurssi toistuu jatkossa, pitää miettiä vähän toisenlaista rytmitystä sen ajankohtiin, jotta ihmiset pysyisivät paremmin mukana.

Kyselin eilen palautetta kurssista ihan suusanallisesti. Tai kyselin minä sitä joka kerta, mutta vasta eilen joku sanoi jotakin. Ja se joku sanoi, että edellisen kerran harjoitus oli ”ihan kauhea”. Kauheus johtui kuulemma siitä, että harjoituksessa kannateltiin käsiä pitkään ja monessa kohdassa. Ja se on kaikille tosi raskasta, ja monille käytännössä mahdotonta pitkään tehtynä. Kaikki kuitenkin selvisivät harjoituksesta. Kurssin jälkeen pukuhuoneessa kuulin vielä, että edellisellä kerralla joku kurssilaisista oli päivitellyt harjoituksen raskautta. Päivittelijä oli kuitenkin itse hathajoogaohjaaja.

Tietenkin tuli tällaisen palautteen jälkeen mieleen, että olisiko pitänyt valita helpompi ja vähemmän raskas harjoitus viime kerralle. Toisaalta en oikein tiedä miten sen olisin tehnyt, kun harjoitukset jotenkin tuntuvat valitsevan itse itsensä, ilman että minulla on siihen kauheasti sanottavaa. Ja onhan juttu myös niin, että en minä ohjaajana voi aina vältellä raskaita harjoituksia, että joogaajilla olisi kivaa eikä olisi raskasta. Joskus pitää tehdä niitäkin, joissa joutuu pinnistelemään. Lopulta se on aina itsestä kiinni, mihin asti pinnistelee ja milloin luopuu harjoituksesta. Sen minä tiedän, ja siitä pidän aina kiinni, että minun tapani ohjata on lempeä, ja kannustan pitämään taukoja aina kun tarvitsee, en niinkään jaksamaan ja jatkamaan olotilasta huolimatta.

Eikä se viime kerran harjoitus nyt niin raskas ollut. Mutta totta kai, jos on tottunut aina pitämään käsiään alaspäin, eikä juuri koskaan kohti kattoa, niin tuntuuhan se raskaalta. Ei muuta kuin lisää ikkunoiden pesua ja verhojen ripustelua, niin alkaa joogakin sujua paremmin.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Kollegoista




Töissä oli tarkoitus, että minä osallistun erääseen yhteiseen projektiin. Siitä oli ollut puhe projektia vetävien kokeneempien kollegojen kanssa, ja oli toimittanut heille oman panokseni. Olin myös saanut siihen rakentavia kommentteja, tehnyt muutoksia ja kaikki näytti etenevän mallikkaasti. Kunnes eilen sain sähköpostiviestin, jossa minulle kerrottiin, että minun osuuteni on hylätty. Perustelutkin kerrottiin.

Tottakai oman työn hylkääminen kirpaisee, kaikkien vastaavien kokemusten jälkeen se kirpaisee edelleen. Mutta se on kuin neulan pisto, joka tuntuu hetken, ja menee sitten ohi. Se, minkä ohi, yli tai ympäri minun on ollut tässä jutussa vaikea päästä, on se, miten rumasti vanhemmat kollegat tämän jutun hoitivat. Jätän repostelematta likaisilla yksityiskohdilla ja sanon vaan, että he olisivat voineet toimia tyystin toisella tavalla – riippumatta siitä, hylkäsivätkö he minun osuuteni vai eivät.

Vaikeaa tässä on se, että nyt minä joudun ajattelemaan heidät ihan uudelleen. Olen pitänyt heitä ystävällisinä, hyvää tarkoittavina ja oikeudenmukaisina ihmisinä. Nyt joudun tarkistamaan suhtautumistani, sillä ystävälliset, hyvää tarkoittavat ja oikeudenmukaiset ihmiset eivät toimi noin. Ja se ottaa koville, se, että kaiken alla tai takana heidän toimintatapansa onkin noin ikävä.

Onneksi töissä on myös upeimpia mahdollisia kollegoja. Ilman heitä työnteko olisi tylsää, eikä sellainen ilo ja onni kuin se nyt on. He ovat niitä, joiden kanssa voi istua kahvihuoneessa vierekkäin, kun toinen värittää värityskirjan yhtä sivua, ja toinen toista. Sitä kaikki vanhemmat kollegat eivät ymmärrä, vaan puistelevat päätään kun kävelevät kahvihuoneen ohi.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Lukijamatka Japaniin




Kollegan kanssa vaihtelemme kirjoja, lähinnä pokkareita, joita on kertynyt hyllyyn. Suuri osa on sellaisia, joita emme halua takaisin, mutta jotkut parhaat palautetaan. Kollega on vähän ronkelimpi lukemisensa suhteen, mutta minulle kelpaa melkein kaikki, mitä on suomeksi tai englanniksi kirjoitettu.

Viimeisin tuttavuus on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Välttämättä en olisi koskaan oma-aloitteisesti tähän kirjaan tarttunut, mutta kun se tuotiin työhuoneeseen asti, niin silloin toki. Ja olipas se mieluisa yllätys.


Kirja on mainio sekoitus kirjoittajansa nykypäivän matkasta ja kokemuksista Japanissa, johon sekoittuu hänen kiinnostuksensa tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen Sei Sōnagonin kirjaan ja itse asiassa hänen koko elämäänsä. Kirjoittaja yrittää jäljittää tietoja Sei Sōnagonista, kuka hän oikein oli ja miten eli, ja miksi hän kirjoitti kirjan joka puhuttelee Kankimäkeä niin voimakkaasti. Vastauksia hän löytää vain vähän, mutta koko tutkimusmatka on niin viehättävää luettavaa, että sitä voi suositella lämpimästi. Eikä tarvitse olla millään tavalla kiinnostunut Japanista, että kirja nappaa mukaansa. Toki ilmainen nojatuolimatka Japaniin sen eri vuodenaikoina, kirsikankukkien aikaa unohtamatta, tulee kaupan päälle.

Minua kirjassa puhutteli erityisesti tapa, jolla se oli kirjoitettu. Miten eri kronologiset ajat, paikat ja ihmiset oli kieputettu yhteen, sujuvaksi ja kauniiksi paketiksi. Miten moneen suuntaan kirja keskustelee ihan vaivattomasti, ilman että lukijan pitää kertaakaan miettiä, että missäs nyt mennään. Kollegaa puolestaan puhutteli eniten se, miten joku voi olla niin innostunut jostakin asiasta, kuin kirjan kirjoittaja on Sei Sōnagonista. Kyllä, sellaista omistautumista ei voi kuin ihailla. 

Kollega myös pyysi minua palauttamaan kirjan – niin hyvä se on.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kundaliinijoogahousuyrittäjää kaivataan




Niin on taas kerran käyty kaikki huushollin kellot läpi. Niit on nykyään ihan tolkuton määrä, kun jokaisen kodinkoneen ja älylaitteen kyljessä on kello. Paitsi leivänpaahtimessa ei taida olla. Vähän tekisi mieli muistella vanhoja, kun olohuoneen seinällä raksutteli ja puolen tunnin välein löi vedettävä seinäkello, ja sen lisäksi oli sängyn vieressä herätyskello. Niillä mentiin. Ja oikea aika tarkistettiin radion aikamerkistä.

Tänään pitää pitkin päivää vilkuilla kelloa, jotta saa oikean tuntuman aikaan. Sitä ei voi kääntää yhtä helposti kuin kellon viisareita, tai numeroita. Mainitsin asiasta siipalle, kun tuntui että oma biloginen kelloni on eri ajassa kuin seinäkello. Siippa kysyi, mikä vuosi minun biologisella kellollani on menossa. Taisi epäillä, etten ole ihan tässä ajassa.

Olen yrittänyt netistä löytää paikkaa, joka myisi valkoisia, luonnonmateriaalista valmistettuja joogahousuja. Olen löytänyt yhdet, minun onnekseni kokoa XL. Voi olla, että tilaan ne, vaikka hinta onkin vähän suolainen. Melkein kaikki joogahousuni alkavat näyttää siltä, että niitä on pidetty ja pesty ja pidetty vuosikausia. Niin kuin onkin.

Kundaliinijoogapiireissä missä vaan kaksi ihmistä osuu yksiin, kääntyy puhe ennen pitkää siihen, mistä saisi valkoiset joogahousut. Sama ongelma on ihan kaikilla. Eikö nyt joku kundaliinijoogaihminen voisi alkaa vaikka sivubisneksenä valmistaa valkoisia housuja, ja myydä niitä alan ihmisille? Oletan, että alkuun pääsisi melko pienellä panostuksella. Voi olla, ettei housubisneksellä ihan heti itseään elättäisi, mutta saisipa kaikkien kundaliinijoogaihmisten kiitokset. Ylipäätään en ole ollenkaan varma siitä, että Suomen talous saadaan nousuun sillä, että kaikki alkavat yrittäjiksi. Mutta eikö joku voisi alkaa kundaliinijoogahousuyrittäjäksi? Anyone?

Ja nyt on sitten ihan turha kommentoida, että miksi en itse ala. En ala, se ei ole minun juttuni tai vahvuuteni. Voin ihan helposti kuvitella joskus tulevaisuudessa kääntäväni lisää joogakirjallisuutta suomeksi tai vaikka kirjoittavani sitä itse. Mutta housujen teko on kyllä jonkun muun heiniä. En minä kaikkiin hommiin repeä.