Silmät auki

Kummallisia asioita tapahtuu. Ihan täysin turha yrittää arvailla mistä johtuu, mutta niin vaan nyt on ollut useana peräkkäisenä aamuna, että meditointi silmät kiinni ei tunnu hyvältä. Tähän on tultu, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Aina aiemmin on ollut mukavaa pitää silmät kiinni ja uppoutua meditaatioon, mutta nyt ei. Suljettujen silmien takana on nyt liian pimeää ja yksinäistä ja erillistä koko maailmasta, siltä se jotenkin tuntuu.

Aamuisin, kun teen harjoitukseni yläkerrassa, sytytän kynttilän palamaan lipaston päälle. (Sain jokin aika sitten ison laatikollisen yli jääneitä kynttilöitä, niillä pärjää pitkään.) Tähän aikaan vuodesta, kun aamuharjoituksen aikaan on jo valoisaa, ei kynttilän valo juuri erikseen erotu, mutta se on minusta kiva silti. Kynttilä on juuri silmieni korkeudella, sopivalla etäisyydellä, joten meditoidessa olen keskittänyt katseeni kynttilän liekkiin. Silmät auki, mutta katse kohdistettuna. Silloin meditaatiosta tulee trataka-meditaatio. Tosin minulla on aina mantra meditaatiossa mukana, joten se on tällä hetkellä siis yhdistetty mantra- ja trataka-meditaatio. Katsotaan mihin suuntaan se siitä muuttuu, vai säilyykö tällaisena seuraavat vuodet.

Uusimmassa Ananda-ledessä (2/2012) oli kanadalaisen, intialaistaustaisen Sudhir Tiwarin haastattelu. Hän puki sanoiksi jotakin hyvin keskeistä ja mielenkiintoista joogaharjoituksesta. Hän sanoo haastattelussa näin: ”Tiukkuus ja jäykkyys ovat harjoittelun esteitä. On harjoiteltava vilpittömästi ja säännöllisesti, mutta ei pilattava päiväänsä, mikäli harjoitus jää välistä. Sitä kutsutaan riippuvuudeksi. Harjoittelemme kokeaksemme joogaa, emme mekaanisen harjoittelun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan saa olla tekosyy sille, että jättää harjoituksen väliin.”

Aikamoinen paradoksi, eikö vaan. Säännöllinen harjoittelu ilman mekaanisuutta. Rennosti mutta kurinalaisesti. Ja silti se kuulostaa ihan mahdolliselta. Muuten, Hari Nam Singh Khalsa sanoin työpajassaan jotenkin niin, että henkisellä polulla etenemisen myötä me alamme ymmärtää paradokseja. Siis sitä, miten kaksi toisilleen vastakkaista asiaa voi olla olemassa ja totta yhtä aikaa. Luulen, että ymmärsin hänen pointtinsa, ja hetkittäin luulen myös, että ymmärrän jotakin joistakin paradokseista.

Sadhanoiden järjestelyä

Harmittaa yksi kesäkuun sadhana. Siihen ei nyt näköjään millään saada vetäjää, kaikilla on jotain juuri sinä lauantaina. Minullakin, kerrankin. Yleensä olen tiiviisti paikalla ja käytettävissä. Niin kuin eilen, kun se, jonka piti tulla sadhana vetämään, ei ilmaantunut paikalle. No eipä hätää, onnistui se ilman ennakkovaroitusta tuosta noin vaan. Vaikka mielelläni olisin vaan osallistunut, sillä tämä oli jo kolmas vetovastuu peräkkäin.

Välillä sitä ihmettelee, että mihin kaikki kundaliinijoogaopettajat katoaa. Koko ajan koulutetaan lisää, mutta ei heitä juuri näy sadhanassa. Jossain täytyy olla musta aukko, joka imee kundaliinijoogaopettajia. Muuta selitystä en keksi.

Lauantain sadhana muuttaa taas kesällä. Koko ajan olikin tiedossa, että nykyinen tila on vain väliaikainen. Katsotaan, muutetaanko toiseen väliaikaiseen tilaan, ja mikä mahtaa olla se lopullinen (sikäli kuin sellaista onkaan) tila, johon päädytään. Jollain tavalla hauskaa tämä paikan vaihteleminen.

Käännösprojekti

Tänään alkoi niin iso ja mielenkiintoinen projekti, että huh-huh. Onneksi se on monen ihmisen kesken jaettu projekti, eli kenenkään ei tarvitse tehdä sitä yksin. Kyseessä on kundaliinijoogan opettajamanuaalien, eli harjoituksia sisältävän osan ja tekstiosan kääntäminen englannista suomeksi.

Suomen kundaliinijoogayhdistys käännättää kirjat, ja aika yllättäen minua pyydettiin mukaan käännöstyöhön. Itselleni ei ollut tullut mieleen, että voisin olla mukana kääntämässä, mutta olenhan kuitenkin kääntänyt jo yhden kundaliinijoogakirjan.

Kääntämiseen voi mennä vuosia, kuka tietää. Tällä hetkellä meitä kääntäjiä on kaksi, mutta voi olla että muitakin vielä vapautuu hommaan mukaan. Katsotaan miten homma etenee. Mutta sen vaan sanon, että onpa kiva päästä mukaan.